Pieni matka Pohjoiseen, osa 2

2. päivä, sunnuntai 4.8 , Viitasaari - Seitenjärvi, Hyrynsalmi

Toisen aamun maisema aamiaispöydästä, Viitasaari, Lummeniementie.

Pyhäaamun rauha täällä metsien kätköissä ei juuri suurempi voisi olla, mitä nyt kirkonkellojen kuminaan kymmenen tienoilla havahdumme, mutta jatkamme makeita univelkojen maksujua vielä pitkään sen jälkeen. Kiittäminen on hyvää onnea sen suhteen, että tien päässä olevassa seurakunnan leirikeskuksessa ei vietetä esimerkiksi rippileirin vierailupäivää, sillä olemme  pienellä levikkeellä metsäisen tien varrella, ja ohikulkeva liikenne soljuisi parin metrin päässä sängystämme.

Täydet pisteet täytyy antaa googlemapsin keksijöille; ilman sen pientä, todellisen maiseman keskellä kävelevää miekkosta en ehkä tätä paikkaa olisi ehdottanut tutkittavaksi, vaikka, myönnetätävä on, että joskus on tunteja käytetty täydellisen yöpaikan etsimiseen, jo ennen googlemapsia, ilman nettiyhteyttä ja vielä sen aikanakin, paikoissa, missä google-auto ei ole käynyt. Kartalla mielenkiintoisen näköinen paikka ei aina kuitenkaan todellisuudessa ole mielenkiintoinen, tai vaikka olisikin, ei tarjoa asuntoautolle mitenkään ajateltuna älykästä tai edes mahdollista alustaa yöpymiseen. Mutta nyt siis vain kuljeskelin google-miekkosen kanssa rantoja seurailevia tai niille vieviä pistoteitä, ja löysin jopa tämän levikkeen. Siis melko helppo nakki!

Kun eilen oli viimeinen päiväni 50-vuotiaana, on tänään ensimmäinen päiväni 51-vuotiaana (uh, näyttää vanhalta kirjoitettuna), ja perinteiden mukaan mies paistaa minulle aamiseksi lettuja, poimii kedonkukkia, ja saan lasten mukaan sujauttaman kortin. Tällä kertaa siinä sanottiin melko tarkkaan näin: "Ihanaa Äiti että synnyit",  ja mitä sitä äiti muuta silloin tekisi kuin tirauttaisi pienet itkut, hyppäisi järveen letut mahassaan ja paistattelisi päivää yksityisen pienen uimapoukaman helmassa.

Koska olet viimeksi maannut kuumalla kivellä, silmät suljettuina, tuntien kiven ja auringon lämmön, kaislojen suhinan, aaltojen liplatuksen ja kevyen tuulen vireen kasvoillasi?

Kaunis Keitele.

Suloinen sunnuntai.

Olemme ottaneet lähtökohdaksi sen, että minne päivällä hyvin mielin voi auton pysäköidä vaikka metsäretken ajaksi, siinä sopii yöpyäkin. Levikkeelle jäi tilaa vielä parille henkilöautollekin.Viitasaari, Lummeniementie.

Iltapäivän lopulla muistamme olevamme matkalla Jäämerelle; hylkäämme Keiteleen, jätämme Pyhähäkin ja Salamanperän kansallispuistot jonkun viikonlopun varalle ja kurvaamme nelostieltä itään Viitasaaren jälkeen. Ja simpsalabim, kuin taikaiskusta maisema muuttuu tyystin heti Keiteleentielle käännyttyämme. Maaninkaa kohti ajelemme keskellä vanhoista Suomi-leffoista tuttua maalaismaisemaa, ja olemme iloisia, että satuin lukemaan KuusaanMatin blogista hänen käyneen Korkeakoskella.

Hoksaamme siis, että saamme pienellä mutkalla korjattua sen nololta tuntuvan tosiasian, että emme koskaan ole  vieraillleet Suomen korkeimmalla vapaasti virtaavalla koskella, vaikka jo Elias Lönnroth ja Zacharias Topelius muinoin siitä kirjoittivat ja  I.K.Inhakin sitä kuvasi. Korkeakoskelle on tehty Kuopiosta päivittäin matkoja höyrylaivoilla jo 1860-luvulla, ja kun 1887 perustettiin Kuopion Matkailuyhdistys, oli kosken lähellä asuvan perheen tehtävänä maksua vastaan avata patoluukkua, jotta matkailijat saivat ihailla veden vyöryvää voimaa.

On oikeastaan vaikea tajuta, että Suomessa todella ollaan matkailtu jo tuolloin, ja jopa siinä mittakaavassa, että voidaan sanoa vuosisadan vaihteessa koskimatkailuun iskeneen laman, minkä seurauksena Korkeakosken ylläpito väliaikaisesti lakkautettiin. 30-luvun koskimatkailun kultavuosien jälkeen se on toistamiseen kunnostettu ja nykyisn alueella voi taas  kulkea puisia portaita pitkin alas rotkoon saakka ja nauttia kahvilassa virvokkeita.

Itse koski on lähes autotien varrella, joten halutessaan retken voi tehdä hyvinkin pikaisesti ja helposti. Toisaalta seudulla saa aikaa menemään koko päivänkin, ellei toisenkin, sillä Korkeakosken rotkolaakson luontopolun , Kanjonin kierroksen, lisäksi lähistöllä on mm vanhaa kulttuurimiljöötä, kalastukseen soveltuva Viannankoski, Ahkionlahden kanava ja lintujärviä. Onpa mahtavaa huomata, miten paljon meillä on vielä Suomessakin aivan uutta nähtävää!

Parkkipaikalla on tilaa myös matkailukulkineille, ja silelä on opaskarttojen lisäksi kahvio sekä hyyskät.

Niin rauhallisena purona koski kiemurtelee metsässä vain metrejä ennen laskuaan alas.

Korkeakosken korkeuden tiedetään nyt olevan 36,4m , vaikka vuonna 1909 ilmestyneessä Suomen ensimmäisessä tietosankirjassa sen korkeudeksi kerrotaan 46 metriä. Liekö kyse savolaisesta suurpiirteisyydestä vai ovatko mittaustekniikat kehittyneet, koski tuskin lie madaltunut?

Portaita pohjalle on monta mutta askellus on käypänen.

Komeimmillan koski ryöppyää kevättulvien aikaan, mutta myös kesäsateiden jälkeen näky on vaikuttava. Talvinen koski-elämys olisi myös mielenkiista kokea.

Liekö tämä ravun perusympäristö, mutta heti kosken alta tämä löytyi.

Rotkon pohjalla vallitseva kylmän kostea kellari-ilmasto mahdollistaa rehevän ja lajirikkaan kasvuston.

Koskiin kai kuuluu aina myös romantiikkaa.

Koski vain pauhaa, ei tunne se rauhaa....

Virallinen synttärikuva, Kaarina 51v. Ensi vuodeksi kehitettävä jotain vaakaa vaativampaa, mutta uskokaa huviksenne, tuon liukkaan, osin lahon, kosken päällä keikkuvan tukin päällä tuokin oli jo jotain:)

Korkeakosken jälkeen nautimme illan levollisuudesta Martikkalantiellä, no 5640, matkalla kohti IIsalmea, Kajaania ja  Hyrynsalmea.

http://www.maaninka.fi/00010434-matkailukohteet

Ja vielä naurut kaikille tämän videon myötä:)

Pieni matka Pohjoiseen, osa 1

Kaunispää  6.8.2013,  klo 02.49, hetki ennen auringon nousua. Tätä maisemaa on turha etsiä sieltä, missä se ei ole, mutta jos pitää silmät ja sydämen avoinna.......

...voi löytää aarteita kaikkialla, sieltäkin, missä niiden ei ikinä uskoisi olevan!

Vitsarin Shellin takapihalta, hiukan keskiyön jälkeen, löydän sen mitä koko päivän olemme etsineet ja kovin kovasti kaivanneet.
Olemme melko tarkkaan kaksitoista tuntia sitten heränneet Sodankylän kunnassa, Vuotson ja Sodankylän puolivälissä, Kurittukosken voimalan yläpuolisen suvannon rannalta, Madetkosken kylätoimikunnan kodan läheltä, Kitinen-nimisen joen ääreltä, minne olimme ajaneet illan ja yön tunteina Jäämereltä, Pykeijan mahtavista maisemista. Tuntui kuin olisimme jo pienen iäisyyden viettänneet vain aukeiden, laajojen, hiljaisten ja tyyninen maisemien keskellä, missä ihmisiä on ollut   kourallinen, taloja harvakseltaan ja harmoonisesti, eikä näkösällä ole esiintynyt oikein mitään turhaa, mieltä rasittavaa.

Kurittukosken yläpuolisen suvannon rannalla juuri enne auringon nousua.

Mutta tänään, Napapiirin alitettuamme ja Rovaniemen ohitettuamme ja ruokapaikkaa etsiessämme, huomaan ahdistuvani. Pusikkoa, taloja ja ihmisiä, mainoksia, hälää ja sälää, kaikkea aivan liikaa, eikä missään rauhaisaa rantaa pysähtyä ja levätä, nauttia ja rauhoittua. Ne perusoikeuksina tien vieressä odottavat asiat ovat yhtäkkiä kadonneet, jääneet jonnekin todella kauas, vaikka juuri äsken siellä olimme. Masennun ja turhaudun, juoksen koiran kanssa lenkkiä hylätyn ostoskeskuksen pihassa mopopoikia väistellen ja Kalajoen särkillä kaipaan korvatulppia kovalla äänellä niukkkaa vee-alkuista sanastoaan esittelevien nuorten miesten möykän ollessa tyynen illan ainoa luontoääni.

Mutta nyt, Pohjois-Pohjanmaalla, huoltoaseman takapihalta löydän sen taas, pienen palan sitä maailmaa, missä sielu lepää ja mieli rauhoittuu. Kun astelen puusiltaa asfaltilta ulos pimeyteen, tulee  Perhonjoki minua vastaan jo leppeänä tuoksuna, ennen kuin silmä havaitsee sen pinnalla kuohuvat vaahtopilvet. Virta lipuu hiljaa, mutta yllättävän voimakkaasti, ja koivut valkoisina hohtavine runkoineen kaartuvat sitä kehystämään. Ja yhtäkkiä huomaan yläpuolelleni avautuvan täysinäisen tähtitaivaan, ja sillä otavan ja pohjantähden suoraan edessäni! Kasi-tiekin on hiljentynyt, vain virta ääntelee hiljaa, idylli on täydellinen, ja mieli rentoutuu. Tähän voisi kantaa makuupussit ja vain maata kirkkaan taivaan alla, onnesta hiljaa ja sykkyrällä...ellei tarvitsisi ajaa Raumalle aamuista työkeikkaa hoitamaan:)














Tämä kuva ei ole Perhonjoelta, vaan Itä-Lapista, Inarin kunnasta, Kaunispään huipulta 438 metrin korkeudesta. Tämä Suomen ainoa yleinen tunturin huipulle vievä maantie rakennettiin jo v.1913, samaan syssyyn kuin koko Sodankylästä nykyiseen Ivaloon johtava maantie. Tunturissa on tuivertanut vuosien aikana niin kullankaivuun, palovartijoiden, sotien kuin matkailunkin merkeissä, eikä Kaunispää nykyisinkään aina pelkästään rauhan tyyssija ole. Ravintola ja matkamuistomyymälä on palvellut kävijöitä vuodesta 1954 alkaen (reikämunkit ovat maan parhaat!), ja talvisin hiihtohissit kuskaavat laskettelijat huipulle, minkä kautta kulkee myös hiihtolatu sekä moottorikelkkareitti, ja mistä lähtee 1,2 km mittainen, maailman pisin pulkkamäki. MUTTA, kun hissit ja kahvila sulkeutuvat, on tunturi taas Tunturi. Vaikka kasvot etelään seistessään ei voi välttyä Saariselän lomakylän valoilta, aukeaa pohjoiseen, itään ja länteen laaja ja hiljainen erämaa, sellainen, missä ajatus pääsee lentoon ja lapinhulluus iskee tai pahenee entisestään.
http://goo.gl/maps/bBZE7

Yhtä poukkoilevaa kuin tämä tekstini, on myös tälle matkalle lähtö. Se viivästyy jo totuttuun tapaan muutamalla päivällä (yrittäjän elämän realiteettejäkö?) eikä sen suunnasta ole lähtiessä juurikaan varmuutta. Laivalippuja Viroon eikä viisumia Venäjälle olla hankittu (vielä ainakaan), joten ehkä joitain vaihtoehtoja on saatu karsittua pois. Lastemme usko lähtemiseemme on jo kovasti horjunut, ja omammekin ehkä siinä vaiheessa, kun vajaan kilometrin päässä kotoa jäämme pitämään palaveria kävelytielle ystäviemme ja koiralauman kesken, ja on keskiyö.
Seuraava havainto ajankulusta on 12 km päässä kotoa, Auranlaakson ABCeellä, missä kaupassakäynnin ja iltapalan jälkeen huomaamme tuijottavamme televisiosta (kotona sellaista ei ole vuosikausiin ollut) amerikkalaista totuudenpaljastusohjelmaa miehestä, joka kertoo tulleensa ufon sieppaamaksi ja  kello on 02.00.
Mitä tästä enää voi muuta seurata kuin että päädymme ensimmäisen matkapäivämme (joka alkoi 23.35 ) päätteeksi niinkin ekosottiseen paikkaan yöksi kuin Säkylän kalasatamaan! Eikä tässä ole mitään Säkylää tai säkyläläisiä kohtaan, se vaan sattuu olemaan paikkakunta, mikä kuuluu viikonloppu-ja jopa arki-iltojemme retkeilykohteisiin, ja mehän olemme kai pikaisesti matkalla kohti Pohjoista...Eikä tässä tietenkään järjen kanssa  ole mitään tekemistä, mutta päästiinpähän  lähtemään...

Nyt ehkä ymmärrätte, mihin kariutui hieno ajatukseni kokeilla reissun päältä lyhyitä ja ytimekkäitä, jokailtaisia blogipäivityksiä; jos yöpaikkaan saavutaan kolmen maissa, ei siis klo 15.00 vaan 03.00, niin  yllättäen siinä keksii jotain muuta tekemistä, kuin tietokoneella kukkumista:)
Yritän nyt jälkeen päin koota pieniä tunnelmia päivien sisällöstä, ja kartalta voi nähdä yöpaikat sekä päivien pääretkikohteet. Matkojen kustannukset olen ymmärtänyt ihmisiä kiinnostavan myöskin, joten laskeskelin pikaisesti tämän matkan kulut. Polttoaineen , vajaa 600 euroa, lisäksi maksoimme Pykeijassa yöpymisestä 7e, raikkaan veden täytöstä Kajaanin ABCeellä 1 euron ja Kemijärven ABCeellä 2 euroa. Näiden lisäksi pääsyliput Sovintovaaran huipulle kustansivat kummaltakin 6 euroa. Ruokailua en laske matkabudjettiin, sillä kotonakin syödään. Matkalla ruokailtiin kolme kertaa huoltoasemalla, ja lettukahvit nautittiin Suomussalmella Hiljaisen kansan Niittykahvioissa, muuten kaikki ruoat tehtiin autossa itse. Vessa ja harmaat vedet pääsitin tyhjentämään Kajaanin, Kemijärven ja Kalajoen ABC-huoltamoilla sekä Berlevågin leirintäalueella, joka ei tästä maksua halunnut vaikka tarjosimme.

Niittykahvilan pöytä heille, jotka eivät pode heinänuhaa.

Pituutta matkalle kertyi n.3500km, mikä olisi ansainnut huomattavasti pitemmän ajan käyttöönsä mutta parempi  lyhyt matka kuin ei matkaa laisinkaan. Niin, ja tämä elokuun alun reissu on aina kesän kakkosmatka, alkujaan ekan syöpäkontrollin puhtaiden papereiden riemusta syntynyt, ja sittemmin jatkunut aina vain, nyt jo yhdeksättä kertaa pienenä kahdenkeskisenä irtiottona ja voimien keruuna syksyn hektistä työkautta varten, yleensä lasten ollessa partioleirillä.

Tässä kartassa vain reitti yleishahmottamista varten. Linkin takaa aukeavassa kartassa on tarkat sijainnit yöpaikoille ja  retki-ja nähtävyyspaikoista löytyy lisälinkkejä ko.kohteiden nettisivuille.
http://goo.gl/maps/bBZE7

1. päivä, lauantai 3.8 , Säkylä-Viitasaari

Ensimmäisen aamun maisema aamiaispöydästä, Säkylän kalasatama.

On häkellyttävää olla turistina Säkylässä, kun luulee lähtevänsä Jäämerelle. Mutta totta puhuakseni, en ole koskaan kävellyt Säkylän keskustassa, saati Katismaan saaressa tahi kalasatamassa. Olen hiihtänyt, pyöräillyt ja kävellyt Virttaankankaalla sekä Kuhankuonolla, soutanut kunnan tarjoamalla venheellä  pikkuruiseen saareen, missä sijaitsee talonpoika Lallin tappaman piispa Henrikin muistoksi pystytetyn kirkon rauniot ja melonut sekä uinut Pyhäjärvessä, mutta kultturellimpi elämä on saanut odottaa viimeiseen päivääni 50 vuotiaana. Mitä kauemmas keskustan laatikkotaloista kuljetaan, sitä enemmän näkyviin ilmestyy kauniita vanhoja puutaloja ja piharakennuksia, suoranaista idylliä kuumana kesäpäivänä. Rantoja seurailevaa tietä myötäilee pyörätie valoisassa mäntymetsässä, on frisbeegolf-rataa ja avantouintikeskusta, mikä näin kesäisin tarkoittaa hyppytelinettä ja uimarantaa saunalla sekä pienellä ulkokahvilalla. Kalasataman yhteydessä oleva veneranta suorastaan kuhisee väkeä, vauvaperheistä kalastamaan lähteviin äijäporukoihin, eikä kukaan pane pahakseen kun tuntemattomat turistit kyselevät sinilevästä ja koirien uittamisesta. Kaiken kaikkiaan ilmapiiri on leppoisa, ja oma väsynyt olotila vahvistaa koko paikan raukeutta, mikä ei kuitenkaan ole pysähtynyttä.

Säkylän Pyhäjärvi.

Idylliä Säkylässä.

Puhtaamman veden perässä lähdemme etsimään miehen noin 20 vuotta sitten työmatkallaan havainnoimaa pientä kirkasvetistä hiekkarantaista järveä, mikä todella löytyy, jo toisella yrittämällä Ilmiinjärven eteläpäästä. Sen naapurissa, Pitkäjärvellä, näkyy olevan vapaa-ajankeskus ja Kokemäen seudun karavaanareiden ylläpitämä leirintäalue, mutta me halajamme hiljaiseloa iltapäivän ratoksi, emmekä aio sentään toista yötä viettää lähes kotiseutumatkaillen.

Lepopäivän rauhaa Ilmiinjärveltä.

Rauhasta raukeina teemme yllättäen päätöksen edetä kaikista suunnitelmista poiketen Jäämerelle keirtokautta, hitaasti mutkitellen itäisen Suomen reunoja. Todella loogista, kun ei tänään ennätetä kauas, ei kannata yrittää huomennakaan. Ohhoh.
Niinpä Vammalan ja Nokian välimaastossa tutustumme Marsalkka Mannerheimin junanvaunuun, siihen, misssä hän palaveerasi Adolf Hitlerin kanssa v. 1942, ja etsin meille kaunista järvenrantaa yöpaikaksi Viitasaarelta melko myöhään, seuraavan vuorokauden puolella pitkälti. Viitasaarella emme voi olla toteamatta, että jos olisimme lähteneet vasta tänä aamuna kotoa, olisimme nyt jo Hailuodossa emmekä Viitasaarella. Mutta emme olisi nähneet myöskään tällaista tätä päivää. Joten olkaamme kiitollisia siitä, piste.

Mannerheimin ja Hitlerin kokouspaikka vuodelta 1942.

Salonkivaunun kummajaisia.

Marskin salonkivaunu majailee keskellä hämäläistä maalaismaisemaa, Toijalan ja Nokian välimaastossa, huoltoaseman pihalla.

http://www.sakyla.fi/fi/matkailu/nähtävyydet

http://www.pitkajarvi.com

http://www.sfckokemaki.fi/esittely_ja_palvelut/pitkajarvi/

Dog eat dog

Olisinpa valinnut ajankohdan toisin, jotta voisin lähettää teille terveisiä suloisen lämpimästä Suomen suvesta. Vaan en valinnut; kammosin valkoista paperia = tyhjää, ankeaa blogin kirjoitusalustaa ja ajauduin harhailemaan netissä. Upposin pyöräilysivustoille, Venäjänmatkasivustoille, karavansivustoille, googlen karttoihin ja lopulta muiden blogeihin. Mitä enemmän luin, sitä syvemmälle upposin. Muutuin pieneksi tavalla mikä ei palvele ketään, kaikkein vähiten itseäni. Kyse ei siis ollut terveestä nöyryydestä vaan jostain aivan muusta, "niillä on kaikilla sponsorit ja ne kaikki muut tekevät pitempiä ja hienompia matkoja kuin me"-ilmiöstä. Huhhuh.

Sinun pitäisi alkaa äiti itse kirjoittaa, eikä vain lukea toisten blogeja sanoi kuopukseni. Haloo vaimo, mitä merkitystä sillä, mitä muut ovat tehneet tai mitä heillä on, keskity omaan elämääsi ja meidän retkiimme. Ota muiden blogeista se, mikä palvelee sinua, toivota onnea ja menestystä niille ja anna vetovoiman lain toimia, artikuloi ihailtavan selväsanaisesti pitkänlinjan elämänkumppanini. Muita ei kotona ollutkaan paitsi koira, mikä sekin kävi kuonollaan tökkimässä paljasta säärtä, ja nuoleskeli silittämään kurkoittavaa kättäni.

Niinpä lopulta pakotin itseni voittamaan itseni, siinäkin mielessä, että päätin antaa itselleni luvan kirjoittaa vapaammin kuin aiemmin. Yritän kasvattaa vapautta luoda sellaista tekstiä, mikä syntyy helposti ja kepeästi ja jonka kirjoittamiseen tunnen intohimoa. Yritän ymmärtää, etten nyt tee lehtijuttua enkä vielä kirjoita kirjaa. Kunhan kirjoitan, koska haluan kirjoittaa. Kunhan se tuo iloa itselleni, ja herättää jotain tuntemuksia lukijoissa, tai edes jollain tasolla viihdyttää, herättää ajatuksia, antaa ideoita, rohkaisee tai jotain muuta.

Annan siis mennä hieman kevyemmällä ottteella vaikka toki sisältö voi painavaakin tarvittaessa olla. Kuuntelen myös palautetta, ja vaikka hassua kyllä, yhdellä päin naamaa lauotulla murskakommentilla tuntuu olevan taito peitota sata kehua, yritän ajatella onnistuneeni, sillä olen saanut jollain lukijalla tunteita nousemaan pintaan. Olen ymmärtänyt, että onnistuneiksi itsensä kokevat taiteilijat ja kirjailijat pyrkivät nimenomaan herättämään ihmisissä tunteita, eivät vain keräämään kiitosta ja kehuja. Ja jostain se on tällaisen blogi-aloittelijankin oppia otettava:)

Tämän viestin tärkein sanoma kuitenkin on Kiitos. Kiitos teille armaat ja ihanat lukijat, että teitä on niin monta ja olette käyneet tätä sivua kärsivällisesti availemassa, vaikken ole saanut moneen kuukauteen tänne mitään aikaan! Olen häkeltynyt siitä miten monta kertaa näitä sivuja on tarkasteltu, ja siitä, miten olen saanut moninaisia reittejä pitkin terveisiä ja toivomuksia kirjoittamisen jatkamiseksi. Yritän täyttää tehtäväni, ja kovasti toivoisin vuoropuhelua kanssanne. Kommentteja voi jättää kuka vain, se on helppoa eikä mitään rekisteröimistä vaadita. Enkä nyt missään nimessä tarkoita mitään kiitosten kerjäämistä vaan keskustelua tekstien herättämistä ajatuksista. Kanssakäymistä. Sillä se jos mikä olisi rikasta ja antoisaa.

Rikasta ja antoisaa, kiitos siitä, on oma elämäni viimeisten blogikirjoitusteni jälkeen ollut, ja se on ollut osaltaan syynä hiljaiseloon täällä. Olemme saanut tehdä kaksi mielenkiintoista 14-17 vuorokauden  pyöräretkeä Euroopassa, ja matkan varrella auton kanssa vielä vähän lisää elämän ihmeitä ihastella. Näiden retkien välissä ovat vuorokauden tunnit olleet kovilla, siillä juuri ennen ensimmäistä, perinteistä kahdenkeskistä pyöräcaminoamme miehen kanssa, tänä vuonna Kaakkois-Saksaan ja Itävaltaan, löysimme firmallemme vihdoin uudet toimitilat/valokuvaus-studion, ja sen remontoiminen kaiken muun ohessa on näyttänyt mitä yrittäjän elämä kiehtovimmillaan on. Ja koska perhe on meille kaikki kaikessa, on kevät ollut kiihkeän työn ja pienten erilaisten perheen juhlahetkiretkien kaunista ja kirjavaa kudelmaa.


Kaikkea riitti yllin kyllin, jopa niin, että jälkimmäiselle, kuopuksen ja ystävänsä kanssa tehdylle kesälomareissulle, Slovenian ympäri-pyöräilylle lähtöä jouduttiin useamman kerran siirtämään, mutta olipa riemu sitäkin suurempi, kun Tallinnan-laivan kannella vihdoin seisoskeltiin!
Näistä retkistä on tarkoitukseni päiväkirjanomaista tarinaa teille alkaa kirjoittaa, ja totisesti toivon ehtiväni ainakin Slovenian-retken purkaa ennen elokuun alkua, sillä silloin on vielä pieni matka edessä, joo itään, länteen, etelään tai pohjoiseen, pyörillä tai asuntoautolla. Ai mekö ei osata päättää. Noo, mitä nyt pientä valinnanvaikeutta kaiken kiehtovan edessä, mutta jotain periaatepäätöksiä olisi nopsaan tehtävä, sillä Venäjä, joko Vienan Karjala, Solovietskin luostarisaaret, Petroskoi tai Laatokan ympäripolkaisu ovat vaihtoehtojen joukossa eikä valmiita viisumeja ole.

Miten tähän kaikkeen liittyy Dog eat dog, siitä en aivan varma ole. Jotenkin tuo slovakialaisen vuorten kätköistä löytyneen kylpyläkaupungin yöpaikkanamme palvelleen p-paikan viereinen graffiti vain haluaa tulla nähdyksi. Ehkä se jo paikan päällä kuvasti erinomaisesti pienen paikkakunnan kylpylän ympäristön siisteyden ja loistokkuuden välistä ristiriitaa alueen laitamien perus-slovakialaisen elämänmenon välillä. Ehkä se myös kuvastaa sisälläni näköjään ikuisesti uinuvaa nuorta kyseenalaistaja- ja kapinoitsija-Kaarinaa, joka halusi uskoa kauniseen ja oikeudenmukaiseen maailmaan eikä olisi halunnut hyväksyä Dog eat dog-tilannetta. Fraasi-sanakirjan mukaan tuo merkitsee kutakuinkin sitä, että ihminen kykenee toimimaan täysin häikäilemättömästi ajaessaan omaa etuaan, viis muista kunhan minä menestyn. Teksti on minusta kovin puhuva ja puhuttelava, olkoon syy isihen mikä tahansa.

Jottei menisi liian melankoliseksi, lähetän teille suloisen suvi-illan lämmöm sijaan parhaimmat terveiseni kolean viileästä Piikkiön iltayöstä, missä aurinko taisi juuri laskea lahden taa, ja paljussa odottaa suloisen lämmin 38,5 asteen tarkkudella lämmitetty vesi. Kunhan ensin olen käyttänyt koiran iltalenkillä ja ehkä saanut jälleen ihastella niitä kolmea kiiltomatoa, jotka uhmaavat sukupuuttoon kuolevaa lajiaan täällä meidän mäellä. Maailmasta puuttuva pimeys on tappamassa ne ja satumaiset tulikärpäset todella sukupuuttoon, niin että saamme olla ylpeitä meillä vallitsevasta pimeydestä! Toivottavasti se on kuitenkin vain ulkoista lajia:)
Kaunista kesäyötä teille kaikille ja eritoten juuri sinulle!

t.Kaarina

Täällä Pohjantähden alla

En muista koska viimeksi olen seissyt niin huikaisevan tähtitaivaan alla, kuin viime yönä, koiran kanssa lenkkiä tehdessäni. Pellon keskellä seisoin mykistyneenä ja tunsin sanoin selittämätöntä yhteyttä koko maailmakaikkeuden kanssa, myös jonkinlaista hiljaista hartautta. Ykskantaan oli hyvä olla. Otava keikkui ylösalaisin mutta pohjantähti oikealla paikallaan, niin kuin aina.
Muistui mieleeni viime kevät, ja kiihkeä tutustuminen Väinö LInnan Täällä Pohjantähden alla trilogiaan, samalla kun kirjoitin Urjalassa sijaitsevasta Väinö Linnan -reitistä juttua Caravan-lehteen. Reitin olimme  löytäneet jo sitä edeltävänä vuonna, ja se oli tehnyt vaikutuksen, mutta vasta nyt paneuduin toden teolla aineiston kimppuun, elin muutaman vuorokauden hengittäen samaa ilmaa torppareiden kanssa, ja pohdin pohjantähden ja suomalaiusuden syntyjuuria.
Viime yönä tuli tunne, että haluan jakaa tuon vuosi sitten kirjoittamani tekstin myös täällä, runsaan kuvakoosteen kera, ja kutusa teidät kaikki piipahtamaan edes hetkeksi Pohjantähden alle!

Tämä blogin päivitys siis esittelee tuon Urjalasta löytyvän aikamatkailu-reitin, ja joudutte vielä hetken odottamaan caminoreittien yksilöityjä muistelmia. Lainausmerkeissä olevat lähes jokaisen kappaleen alusta löytyvät tekstit ovat suoria lainauksia Linnan trilogiasta. Kaksi vanhaa ryhmäkuvaa on kuvattu reitin varrelta olevista esitteistä, kaikki muut ovat ihan omia.

Tervemenoa Pohjantähden alle!

Alussa oli suo, kuokka- ja Jussi. Ei sen enempää, ei sen vähempää, kuin suomalaisen lähihistorian mestarillisesti kerrottu tarina tavallisten ihmisten silmin katsottuna, vuosilta 1880-1950. Enkä minä alkuun tiennyt edes Pentinkulman Motellin nimen taustaa.

Omalta kohdaltani koko juttu alkoi aivan puhtaasta sattumasta, hyvin toisin kuin tarinan esittävillä osapuolilla. Jussi oli suotaan jo parin vuoden ajan mittaillut, ennen kuin uskaltautui rovastille pyyntöään esittämään. Ja Väinö Linna hengittänyt sisäänsä vaikutteita torppareiden elämästä lapsuudestaan saakka siinä määrin, että aikoessaan kirjoittaa romaanin oman lapsuutensa ajasta, tajusi, ettei niin voi tehdä käsittelemättä ajanjaksoa 1880-luvulta alkaen. Ja minä olin pikaisesti matkalla kohti pohjoista, kunnes huomasin kiertävänikin Kortejärveä, Pentinkulman maita, lumoutuneena eteeni aukeavasta tarinasta ja hämäläisestä korpimaisemasta.

Oli tarkoitus vain yöpyä lintutornin juurella, sattumalta kartasta löytyneen järven rannalla, mutta jotenkin siinä lämpöisen aamupäivän raukeudessa tuntui oikealta pysähtyä, sen kummemmin suunnittelematta, vastaan tulleen pienen kotiseutumuseon pihapiiriin ja pirtin hämärään. Kun nälkä ja tyhjä jääkaappi lopulta ajoivat liikkeelle, laskimme hätäiseti pitkällekö tänään pitäisi ajaa, jotta suunnitelmissa pysyisimme. Mikä lie pieni Väinö Linnan reitti-kylttikin siinä matkan varrella tönötti, kun Pentinkulman Motellin lounaspöytää lähestyimme. Jostain syystä Väinö Linnan reitistä kertovia esitteitä löytyi ruokapöydästämmekin, joten piti asiasta jo alkaa selvää ottamaan. Lopulta sanoimme hyvästit aikatauluille, ja ajoimme nöyrästi takaisin sinne, mistä jo kerran tänään olimme tulleet pois.

Väinö Linnan työhuone ja reitti

On makuasia, pitääkö Urjalan kirjastoon autenttisesti kalustettua Väinö Linnan työhuonetta reitin ensimmäisenä vai viimeisenä kohteena. Logistisesti sitä itse suosittelisin ensimmäiseksi, sillä näin vapautuu aikataulun sidonnaisuuksilta ja voi heittäytä Pohjantähden alle niin pitkäksi aikaa kun sielussa siltä tuntuu. Kirjasto avoinna ma, ti, to 13-19 ja ke, pe 10-17. Toisaalta kaikki riippuu vuodenajasta ja viikonpäivästäkin, sillä reitin varrella on kohteita, jotka ovat 2e maksua vastaan avoinna yleisölle 2.7-5.8.2012, ti-su klo 11-17. Paitsi Urjalan kotiseutumuseo, mikä ei virallisesti liity reittiin, mutta käytännössä kuitenkin, on avoinna 14.6. - 5.8 joka päivä klo 11-17.

Itselleen tai vaikka linja-autoryhmälle voi myös tilata yksityisen oppaan, jolloin kohteita esitellään teatterin keinoin, ja mikä on ainoa mahdollisuus tutustua Honkolan kartanoon. Itse olen kiertänyt reitin läpi kahdesti, ja päässyt sisälle vain kerran kirjastoon ja kotiseutumuseoon, ja kokenut reitin silti äärettömän antoisaksi.

Väinö Linna reitti on aikamatka kahdella tasolla. Se kertoo oikeasta Honkolan kylästä, siitä missä Linna lapsuutensa ja nuoruutensa vietti. Sen vahvin vetovoima on kuitenkin siinä, miten se piirtää Pohjantähden lukijoille koko Pentinkulman tienoon heidän silmiensä eteen ja oikeastaan heittää heidät suoraan keskelle sen tapahtumia. Kirjaa tuntemattomat se herättelee tarkastelemaan ajankuvaa sadan vuoden takaa, ja lempeästi työntää kohti kotikirjaston L- tai T-hyllyjä.

Linna kehoittaa kuitenkin muistamaan, ettei kirjojen henkilöillä ole suoria esikuvia oikeista urjalalaisista; se ei ole pitäjähistoriikki vaan yhteydet ovat lähinnä tyypillisiä eivätkä todellisia. Maisemat ja paikat, joiden kautta 25 kilometrin reitti vie, kuljettaa siis paitsi läpi tyypillisen hämäläismaiseman, myös halki kaikkien niiden paikkojen, jotka toimivat kuvitteelisina esikuvina Linnalle hänen kirjoittaessaan Pohjantähti trilogiansa.

Väinö Linnan syntymäkodin tienoo
Marjapensaat reunustavat kivijalkaa, joiden takaa aukeaa kunnon kallionen mäki. Niityllä ruokailee viisi valkohäntäkaurista ja koko tienoo kylpee kevään heleässä valossa. Täällä Väinö syntyi v 1920, sopuisan perheen seitsemänneksi lapseksi.. Tuon kallion yli hän kiipesi 
isoisänsä torpassa pidettävään alakouluun jo ennen kuin hänen teurastaja-isänsä Väinön ollessa 8v, kuoli. Silloin oma koti oli jätettävä ja perhe muutti kallion toiselle puolen Linnan suvulle kuuluvaan pieneen torppaan, missä Väinö 16 vuotiaaksi asui. Näiden maisemien, ja kotonaan sekä isoisänsä luona tapaamiensa ihmisten hän sanoo jättäneen itseensä ison jäljen, ja täältä hänen sieluunsa on iskostunut ajatus siitä, että hänen kirjoittamansa kuvaus menneisyydestä on nimenomaan kuvaus torpparien menneisyydestä.

Honkolan kartano

”Minä pyytä anteeksi. Hyvät naiset, minä pyytä anteeksi minun kiihtymys. Minä unohta paikka. Sitten hän lähti ja sanoi ovella: -Sinä joka isäntä. Olet sanottu ylös. Liika on...liika...Ei enää voi olla.”

Kun paroni syystä tai toisesta kiihtyi, halusi hän hylätä sen vähäisenkin suomenkielen, minkä hän taisi. Ja nyt oli aihetta suureen kiihtymykseen; hänen sanojaan oli uhmattu, ja se jos mikä oli tavatonta. Häntä oltiin totuttu pelkäämään ja kunnioittamaan, pitämään lähes Jumalasta seuraavana. Hän oli mies, joka ei kysellyt toisilta mitään ja hänen käskyvaltansa oli ehdoton. Kivivuoren Otto oli kuitenkin niskuroinut, viettänyt heinänteon lomassa paronin mielestä liian pitkän lepotauon eikä nöyrtynyt asian edessä anteeksi pyytämään. Oli siis syytä kerrakseen häätää torppari torpastaan!-

Furuhjelmin suvulle 1730-luvulta saakka kuulunut kartano kehittyi suvun hallussa vauraaksi maatilaksi englantilaisine puutarhoinen ja 36 paikkaisne hevostalleineen, ja itse kylä, minkä julkisten rakennusten syntyä se vahvasti tuki, rakentui säteittäisesti kartanon maiden ympärille. Kartanoon pääsee tutustumaan ainoastaan opastetuilla kierroksilla, mutta sen laajuuden ja mahdin pystyy aistimaan kauempaakin.

Kankaanpäänmäen puolustuslinnake

”Seuraavana päivänä juoksivat kylän pikkupojat pitkin teitä vanteet käsissä, vyrräten huulillaan ja soitellen välillä:poop poop. -Tulee suuria töitä. Ryssät rupee teettään tonne mäkiin sotamonttuja, sanoivat heidän vanhempansa.”

Oikein he tiesivät. Autoilla saapuvat vieraskieliset upseerit olivat vain etujoukkoja, jotka ystävällisellä käytöksellään, sallien jopa Kiviojan Laurin istahtaa autoonsa, voittivat heti ainakin joidenkin kyläläisten sympatiat puolelleen. Pietarin insinöörihallinnon suunnittelemaa taisteluvarustusta, mikä oli osa laajempaa Pietarin suojaksi suunniteltua linnoitusketjua, rakentamaan lähetettiin venäläisiä työkomennuskuntia sekä sotavankeja, ja heitä johtamaan paikalliskomiteoita Venäjän armeijan insinöörien ja upseerien johdolla. Töitä piisasi myöhemmin myös paikallisille, samoin soppaa lapsille ja tavallisuudesta hieman poikkeavaa arkea kaikille.

Vaikkei aluetta koskaan otettukaan käyttöön, on tuo neljä hehtaaria metsäistä mäkeä, peltoa ja tiestöä muinaismuistolain suojelemaa kansallisomaisuutta. Juoksuhautojen, ampumapesäkkeiden ja tykkiteiden lisäksi alueelta löytyy muutamia hyvin huonokuntoisia entisiä Kankaanpään torppia.

Työväentalo

”Kun kysyttiin miten keisarin jatkaman maanvuokralain nyt käy, hän nousi seisomaan pöydän takana, asetti nyrkkiin puserrettujen käsiensä rystyset pöydän kantta vastaan ja sanoi:- Tarkallensa minä en tietystikkän osaa sitä sanoo. Mutta me emme enää tyydy siihen. Herrat eivät antaneet meitille sitäkään, mutta minä luulen, että ne tulevat pian näkeen sen päivän että niitten on annettava kaikki mitä annettavissa on. Me lyömme paalut maittemme nurkkiin ja sanomme että älä koske siihen, se on minun.”

Kun keisarin valta oli kukistunut, saattoi Koskelan Akselikin luottaa puheensa sisältöön, mutta aina ei Halmeen perustamalla Työväenyhdistys Riennolla mennyt näin hyvin. Jo kohta ensimmäisen työtehtävänsä, Töyryn Lauriloille antaman häädön selvittely, ajaa tilanteen kyläläisten kesken niin tulehtuneeksi, että paroni ei enää hyväksy Työväenyhdistyksen kokouksia Palokunnantalolla. On rakennettava oma erillinen Työväentalo.

Honkolan Voiman talo on trilogian keskeisimpiä paikkoja, elettiinhän aikaa, jolloin maaseudun hiljaisuuteenkin alkoivat tunkeutua uudet aatteet ja ideologiat, joiden joukossa työväenliikekin oli. Sen toiminnan Linna kuitenkin kuvitteli Palokunnantalolle, sillä hänen eläessään ei Voiman taloa enää ollut. Vaikka autioituneen Honkolan kyläkaupan naapurissa on vain Voiman talon kivijalka, oikein hätkähtää sitä, miten helppo on aistia tietä pitkin rivakasti astelevat, kokousta valmistelevat pentinkulmalaiset.

Honkolan koulu

”Anteeksi. Herrasväki suonee minulle tilaisuuden auttaa omalta vähäiseltä osaltani tätä yleissivistyksellistä asiaa, jonka henkiinherättämisessä olen saanut ilokseni nähdä kunnioiotetun herrasväen toimivan.”

Näine sanoineen suoritti räätäli Halme osuutensa ruustinnan alullepanemasta ja hänen sekä paronin toimeenpanemasta hankkeesta rakentaa Pentinkulmalle koulu. Kahden ja puolen sadan markan lahjoitus oli huomattavan suuri, mutta Halme olikin valistuksen aikakauden edelläkävijä, mies jonka sydäntä lähellä olivat ”kansalliset pyrinnöt”. Tosin kansa, joka joutui luopumaan entuudestaan riittämättömästä ajasta omiin töihinsä, ei pakkotalkoilla koulua rakentaessaan ollut asian tarpeellisuudesta aivan vakuuttunut.

Linna, joka täällä todellisen Honkolan kartanon isännän avustuksella v.1892 käynnistettyä kansakoulua kävi, piti sen antia erittäin merkittävänä, vaikka lopettikin kavereineen koulun vapaaehtoisella seitsemännellä luokalla, riitaannuttuaan opettajan kanssa. Koulun yhteydessä sijainneen kirjaston ansioksi hän laskee jopa sen innon, mikä hänestä lopulta teki kirjailijan!

Iso osa historiaa tuhoutui koulun palaessa v.1989, lähes sadan vuoden yhtäjaksoisen toiminnan jälkeen, mutta jokaisen omat muistot auttanevat loihtimaan kivijalan tilalle elävän koulumaailman., enemmän tai vähemmän mieluisan.

Palokunnantalo

”-Saatana, semmoset kiittelyt olis saanu jäädä kiittelemättä. Ei köyhillä semmosista palokunnista mitään iloo ole...Mitä köyhältä palaa? Ei niin saatanan kiirutta tukkaan ettei semmosia riekaleita kerkii korjaamaan mitä työmiehellä on. ”

Vapaa pääsy. Siinä olivat ne taikasanat, millä koko Pentinkulman väki, köyhimpiä myöten, saatiin koolle palokunnan tai oikeammin sen kannatusyhdistyksen ensimmäisiin juhliin. Tosin paroni, joka palokunnan rahoitti, olisi halunnut rajoittaa toiminnan vain sammutustyöhön, mutta taipui Halmeen ja kirkkoherran pariskunnan painostuksen alla, ja niin vain sai Halmeen avajaispuheen kehuihin hermostunut Laurilakin huomata, että palokunta oli heitä kaikkia varten, paloi tai ei, oli sammutettavaa tai ei. Sillä vaikka nämä juhlat vielä pidettiinkin koululla, oli tämä jo henkistä alkua oikean palokunnantalon rakentamiselle.Se tuli tarjoamaan puitteet mitä moninaisimmille koko kylän yhteisille riennoille, aivan niin kuin oikeakin Honkolan palokunnantalo, jossa vielä 1960-luvulla näytettiin elokuvia.

Siinä se yhä seisoo, pienellä kumpareella, metsän keskelle raivatun pellon tuntumassa, punaisena ja ylväsryhtisenä. Sen pihalle on helppo kuvitella väkijoukkoja nauramaan ja tanssimaan, irtaantumaan hetkeksi kovasta ruumiillisesta työstä ja elämän epävarmuudesta. Tänne Linna myös sijoitti mielessään kaikki työväentalon tapahtumat, sillä sitä ei hänen eläessään enää ollut.

Ittellisen pirtti

Istun vinttikaivon kannella ja ihmettelen, toistamiseen vuoden sisällä. Kelloja on käännetty sata vuotta taaksepäin, ja matkaa Turku-Tampere valtatielle on korkeintaan kymmenen minuuttia. Ilta-aurinko värjää puiden latvukset punaisiksi, ja tuuli laittaa ne humisemaan, pihaa reunustavan sankan kuusikon, ja tien tuolla puolen kasvavan kauniin hongikon. Mustarastas laulaa pikkulintujen sekakuoron kanssa, ja välillä kukkuu käki, mutten on aivan hiljaista. Punamultainen talo, sauna ja harmaa ulkorakennus muodostavat pihapiirin mistä huokuu levollisuus, semmoinen, että tunnin istuttuaan huomaa miettivänsä, josko paikka olisi myytävänä.

Pirtissä aikoinaan asunut Simolan Oskari rakenteli kivinavettoja, vaimonsa Emman tehdessä omien taloustöiden ohessa silloin tällöin päivätöitä Honkolan kartanolle saadakseen lehmillensä rehuja. Ittellinen oli siis ikään kuin yrittäjä; ei ollut vakinaisessa työsuhteessa kenelläkään eikä viljellyt maata, teki töitä nille, jotka ittellisen palveluksia kulloinkin tarvitsivat.

Pihapiirin kiehtovuutta lisää tieto Emman ja Oskarin tyttären, ompelija Allin asumisesta pirtissä 1980-luvulle asti, kuin se, ettei Linna kirjoita sen asukkaaksi varsinaisesti ketään. Tahallista vai tarkoituksellista, piinaavaa vai vapauttavaa, valinta on kaiketi lukijan.

Koskelan tienoo

”Niin. Riihen taka ne aina häviää...Riihen taka meiltä hävitään kun lähdetään...Kapinaan taikka sotaan, ammuttavaksi taikka työhön...Mihinkä kullonkin mennään...”

Paremmin ei sitä sanoiksi voi pukea, siinä se tiivistettynä on, koko Koskelan tienoo. Jussin suosta muokkaama maa, mies, jolle elämä on työ ja sen kohteena oleva maa. Alma, joka lempeydellä kasvattaa perheensä ja ottaa vastaan kaiken mitä eteen tulee, nurkumatta, hyväksyen. Akselin ja Elinan rakkaustarina, kasvamiset itsekseen ja pariskunnaksi, kestäminen kun taakka on moninkertaisesti liian raskas kantaa. Seesteiset hetket ja toivon kipinät ennen kuin kaikki on jo kovin hiljaista ja vierasta, vain vanhan muistelua.

Mitä syvemmälle itse kahlaan Pentinkulman suota, sitä selkeämmin hahmotan suomalaisen sielun ja yhteiskunnan kerrostumat. Torpparin tuvan hämärässä on syntynyt se sisu, millä tämä maa elää tai on elämättä.

Koskelaa kuvaava Tupa-Mikkolan torppa 1850-luvulta kertoo tarinaa torpparilaitoksesta, siitä miten pappilat ja kartanot antoivat pieniä tilkkuja maata torpparin käyttöön, työpalkaa, taksvärkkiä vastaan. Ennen torpparilakia torppari oli hyvin suojaton isäntänsä oikkujen edessä, ja vuorokauden tunnit loppuivat helposti kesken, sillä peltotyöt odottivat samaan aikaan omilla sekä isäntien pelloilla. Niinpä kuusta tuli torpparin aurinko eli omat työt jäivät helposti yötöiksi.

Työnttäyteisessä maalaiskulttuurissa kuitenkin aina pyrittiin erottamaan arki ja pyhä toisistaan, kenties tavalla, johon me emme enää kykene.

”Iltapäivän raukeina tunteina lähdettiin joskus Kivivuoreen kylään. Itse vierailu semmoisenaan ei ollut tärkeä, kun Kivivuoressa käytiin muutenkin usein, vaan itse meno, joka tarpeettomuudessaan korosti sunnuntaipäivän joutilasta vapautta.”

Pappila

”Eniten tästä kärsi kirkkoherra. Hänelle oli aina vaikea elää epäsovun keskellä. Hän yritti puhua monta kertaa asiasta, mutta se johti vain sananvaihtoon, minkä jälkeen Ellen itki.”

Linna ei päästä henkilöhahmojaan helpolla. Uusi, kaupungista haettu kirkkoherra Salpakari, joka ei tiedä maanviljelystäkään mitään, joutuu tuon tuosta puristuksiin voimakastahtoisen vaimonsa Ellenin, ja pohjimmiltaan oikeudenmukaisen omantuntonsa väliin sekä elämään sen tietoisuden kanssa, että hänen poikansa kuoli pakanana. Miehen lopulta luvattoman usein notkuvan selkärangan uhriksi joutuu Koskelan Jussi, pappilan nöyränä ja herran pelossa pidetty torppari, joka tällä kertaa joutuu luovuttamaan kolmanneksen pelloistaan takaisin pappilalle, ”koska Ellenin mielestä virkatalon etu niin vaatii.”

Kortejärven pohjoispäässä sijaitseva pappila on jopa tällä haavaa asumattomana ollessaan hätkähdyttävän uljas näky tultaessa synkistä, kivikkoisista ja kitukasvuisen näköisisä metsistä, missä pappilan torpat ja mäkituvat ovat sijainneet.

Sinä se lepää tyynenä ja vauraana, hevoshakojen ja laajojen peltojen ympäröimänä, kauniin järvenselän avuatuessa sen eteen. Sen väentuvassa Linna on rippikoulunsa käynyt ja sen maat ovat jo pakanuuden ajalla olleet palvonta -ja kulttipaikkoja, minkä kerroksittaisuuden Linna antaa heti kirjansa alkumetreillä näkyä Jussin kylväessä ensimmäistä ruistaan:” Vähän niin kuin itseäänkin kaihtaen hän otti kirveen ja iski sen maahan hamarastaan, terä ylöspäin...Sitten hän otti lakin päästään, laskeutui polvilleen ja risti kätensä.”

Kirkko

”Rasittuneet ja väsyneet kasvot ilmaisivat vavahtelullaan hänen mielenliikutuksensa. Silmien kostean hartaaseen loisteeseen sekaantui ylpeätä äidiniloa niiden katsellessa, miten pojan pystypäinen olemus hävisi kirkon ovesta sisään.”

Aiemmin oli Elina vannonut, ettei enää koskaan mene kirkkoon, mutta nyt hän esikoisensa ripillepääsyn yhteydessä alkoi löytää uudelleen saarnasta sanomaa. Kun kuolemaa ja kärsimystä on ympärillä liikaa, on joko uskottava entistä lujemmin tai lopetettava se kokonaan.

Urjalan ensimmäinen kirkko sijaitsi Kortejärven etelä-päässä, samalla paikalla missä edelleen on 1500-luvulla rakennettu kivisakasti. Nykyinen kirkko on seissyt Urjalan keskustassa vuodesta 1806, ja sen esineistöstä iso osa on pitäjäläisten lahjoittamaa.

Säätiötalo

”Tämä nyt vasta talo on, täältä kun täytyy mennä milloin ikkunasta milloin takaovesta...Eikö olisi syytä kutsua suojeluskunta turvaamaan rauhaa ja laillista yhteiskuntajärjestystä?” Jos osaisivat puhua, kertoisivat säätiötalon seinät monta murheellista tarinaa, eikä tämä Kivivuoren Janneen kohdistuneen muilutuksen epäoikeudenukainen oikeudenkäynti, minkä päätteeksi muiluttajat kukitettiin ja uhri joutui karkaamaan takaovesta , ollut pahimmasta päästä alkuunkaan. Täällä nimittäin joutuivat kuulemaan kuolemantuomionsa pentinkulmalaiset sisällissodan päätyttyä. Vaan saatiin täältä Koskeloiden pirttiin, Elinan lipaston päälle yksi iloinenkin perhekalleus; Vilhon koulujen välisissä hiihtokilpailuissa voittama hopealusikka, ensimmäinen palkinto, mikä herkisti jopa Akselin mieltä.

Urjalan keskustassa, kirkkoa vastapäätä sijaitseva Säätiötalo on muuttanut muotoaan ja nimeään vuosikymmenien varrella aina tarpeen ja tilanteen mukaan. Kokouksien, juhlien ja huvitilaisuuksien pitopaikkana se toimii edelleen, ja sitä Linna piti esikuvan trilogiansa Kunnallistalolle.

Pohjantähti

”Siellä jossain se oli, suuri käsittämätön mahti, joka otti ja antoi. Ja tuosta pienestä taivaankaistaleesta, jossa vilkkui pari himmeätä taivaanrannan tähteä, tuli hänen mieleensä kevyempi ja levollisempi tunne.”

Niin antoi pohjoisen tähtitaivas lohtua ja turvaa Elinalle Akselin ollessa sotimassa, kuin Akselille itselleen hänen väijykuopassa maatessaan. Eivätkä olleet harvat ne kerrat, kun Koskelan väestä joku ilta-askareiltaan palatessaan viivytti kulkuaan pihatantereella, ihan vain saadakseen oman osansa tähtien hiljaisesta, vakaasta tuikkeesta. 

Elämä myllersi ja oli usein epävarmaa, Jumalakin tuntui koettelevan rankalla kädellä. Tähtitaivaan kierron ihminen kuitenkin tunsi, se oli sitä mitä se oli luvannutkin olla. Pohjantähti ilmestyi paikoilleen eikä pettänyt, ja se kesti kaiken , mitä ihmisen mielessä liikkui.

Monesti olen maailmalla pohjantähteä taivaalta etsiessäni miettinyt, olenko ainoa sitä joka ilta etsivä ja onko se merkityksellinen vain meille suomalaisille. Kun Linnan Pohjantähti-trilogiaa käännettiin ensimmäistä kertaa ruotsiksi, nimettiin jokainen trilogian osa erikseen, mutta yhdenkään osan nimeksi ei tullut Täällä Pohjantähden alla. Sen kaiken-avaavaa merkitystä ei kuulema ymmärtäisi ruotsinkielinen kansa, jolle myöskään samannimisen virren sanat eivät olleet tuttuja.

Vahvan liikutuksen vallassa sain näin vastauksen pohdintaani, olkoonkin, että myöhemmin muiden kielien käännösnimissä Pohjantähti esiintyy. Mutta, nehän ovat vain käännöksiä. Pohjantähden symbolinen sisältö taitaa olla meille varattu.