tiistai 10. tammikuuta 2017

Omaa tähteä seuraamassa



Istun jättimäisessä puisessa megafonissa kuusimetsän keskellä, Pähnin kylän laidalla, syvällä Viron Etelässä. Vappupäivän ilta on kääntymässä yöksi, ja metsä on pimeä ja hiljainen. Tähdet ovat kadonneet pilviin ja pilvi vuotaa silloin tällöin jokusen pienen vesipisaran, mikä tömähtää pehmeästi megafonin kattoon. Auringonlaskun kiihkeä, satapäinen lintukonsertti on ohi eikä tässä metsässä tänään karju ilves eikä ärise villisika, niin kuin eilen Elvassa. 

Väsyttää, mutta keho ja mieli ovat täyttyneet rauhallisesta, tyynestä energiasta, mikä kompensoi väsymyksen ja sekoittaa siihen virkeyttä. En kaipaa mitään, kaikki on täydellisen hyvää juuri nyt, untuvatakki päällä megafonissa maaten ja taskulampulla metsää tiiraillen. Viisi tuntia sitten väsytti, ja tehtävien asioiden paljous stressasi. Kohdalle sattuneen Otepään ja sen vappuillallisen jälkeen päätimme kuitenkin ehtiä kiertää kylää hetkisen ympäri. Infotalusta puhuttelivat linnavuori ja kivilabyrintti. Nyt mielessä tuikkivat vanhan naisen vilpittömät silmät ja innostunut mieli, energisoivan ja parantavan labyrintin tekijän meihin kohdistunut huomio ja lahjaksi annettu aika. 

Muinaisen pyhän hiidenmäen laidalla, Marialle omistetun kirkon kupeessa Ranskan Chartresin katedraalin (Marialle omistetun) lattiasta tutun labyrintin alkupisteessä energiani mittaa heiluvalla tai heilumattomalla härvelillä nainen, joka labyrintin on rakentanut. Hän antaa ohjeet miten toimia, ja lähtee sitten pois - tullakseen 500 metriä käveltyäni, kumpaakin aivopuoliskoani vahvistettuani ja enrgiaani lisättyäni, mittamaamaan energiani uudelleen. Näyttää pyhän lähteen pajujen alla, Kheopsin pyramidin suuntaisen voimapaikkansa, istuttaa kotaan ja sytyttää kynttilät ja kertoo unelmansa toteutumisesta, labyrintin kivistä, mitkä jokaisen kahden vuoden aikana paikalle itse kantoi. 77 vuotiaan naisen silmät tuikkivat intohimosta elämään, ja vielä hetki sitten minä emmin, haluanko käyttää iltani tähän!




Mitä enemmän olen uskaltautunut toimimaan sieluani kuunnellen, vaikka mieli vielä empii, sitä rikkaampaa elämästäni on tullut. Olen sanonut kyllä, vaikka pelottaa, mikäli sisältäni kuuluu päätöstä vahvistava kuiskaus. Tuo kuiskaus on tullut minulle  arvokkaimmaksi koko maailmassa - se kertoo kuka olen ja mihin menossa. 

Ilman tuon kuiskauksen kuulemista  olisin jäänyt paitsi sitäkin tietoa ja kokemusta siitä, että 53 vuotias kehoni kestää ja mieleni sietää 375 kilometrin kävelyn yli 20kg painoinen rinkka selässä läpi koko talvisen Viron. Ja siitä, ja kolmessa viikossa vaelluskodasta tulee koti, ja kotona hellan ääressä kaipaan nuotiolla ja risukeittimellä valmistettua yksinkertaista ruokaa. Olisin jäänyt myös paitsi muistutusta siitä, että viisi päivää peseytymättä on ihan siedettävää ja samoissa villaisissa alusvaatteissa voi mainiosti viettää kaksi viikkoa yötä päivää yhteen menoon. En tiennyt, kuinka paljon edelleen nautin haasteiden ratkomisesta, siitä, miten tulvan leventämän joen yli pääsee rakentamalla majavan kaatamista puista sillan tai miten paljain jaloin pikkuhoususillaan voi kahlata reittä myöten jäästä sulaneen, tien katkaisseen järven yli.


Löysin itsestäni sisua ja sitkeyttä kestämään jatkuvaa, kaiken kattavaa kosteutta, jäisiä, niljakkaita teitä ja polkuja, hankeen kätkettyjä kenkiin vettä työntäviä jättilammikoita ja jalan alla pettävää, jääpintaista raskasta umpihankea. Löysin myös sisältäni sen tytön, joka etsii aamulla keijuja niityltä saraheinämättäiden takaa ja pesee kasvonsa niiden juomalammikoissa. Se tyttö on myös rohkea ja nauttii ilveksen karjunnasta kodan lämmöstä käsin ja jatkaa matkaa susilauman jäljistä välittämättä. Tuo tyttö ei olekaan keski-ikäistynyt perheenäiti vaan seikkailija, joka elää itsensä kokoista elämää ja syö sunnuntain kunniaksi värikkäitä minilakuja!









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti