Kun määränpää on tie

Takana on pitkä ja täysi päivä, kaikkensa meille antanut, eikä odotuksissa ole kuin yöpaikan löytyminen. Tosin tämänpäiväinen Carcassonnen muurikaupunkiin tutustuminen ei poistanut eilisen ylipitkän ajopäivän väsymystä, ja niinpä Mustien vuorten, Montagne Noiren ylitys maksattaa laskuaan tänään, typerän riidan muodossa - mikä heittää varjoaan muuten niin kliseisen kauniiseen alkukevään iltaan lounaisen Ranskan maaseudulla. Koska ääneen riitely pyöräillen peräkkäin maantien laitaa on melko turhauttavaa, hyvät haukut ja loistavat argumentoinnit katoavat taivaan tuuliin, on parempi mököttäää hiljaa mielessään.

Heleänvihreät tuoksut ja lintujen iltakonsertit tunkeutuvat kuitenkin läpi mökötyksen, eikä riidan aihetta enää oikein edes muista. On vain hiljaista polkemista kohti Mirepoixia, ja suihkun, sängyn ja ilta-aterian odotusta. Kunnes huomaamatta ollaan noustu ihan kunnollisen kukkulan huipulle, ja eteen aukeaa aivan uusi maailma. Laajalla eteen avautuvaan laaksoon paistaa aurinko, mikä on värjännyt kullalla sitä ympäröivien metsäisten kukkuloiden tummat silhuetit. Kaiken tämän taustalla hohtaa meille nyt ensi kertaa näin selkeästi näyttäytyvänä lumihuippuinen Pyrenneitten vuoristo, mikä idässä alkaa Välimerestä ja lännessa laskee Atlantin valtameren kuohuihin, ja minkä tyveä ja alapoimua meidän on tarkoitus lähes viisi sataa kilometriä polkea länteen.

Yhtäkkiä, ilman mitään ennakkovaroituksia meille siis aukeaa täydellinen, henkeäsalpaavan kaunis ennennäkemätön maailma, juuri kun olemme varautuneet auringon laskuun ja pimeyden saapumiseen, yön odotukseen. Yhtäkkiä tiedämme selkeän yksinkertaisen vastauksen siihen, miksi Caminolle kannattaa lähteä. Tai mille tahansa pyöräretkelle. Tai muuten vain vaellukselle. Tai karavaanmatkalle. Tai iltakävelylle. Tai miksi ylipäänsä elämä on niin hienoa.

Camino on espanjaa ja tarkoittaa tietä, polkua, reittiä ja suuntaa. Uudenajan pyhiinvaeltajien keskuudessa se on vakiinnuttanut merkityksensä tarkoittamaan nimenomaan Caliciassa, Espanjan luoteisimmassa kolkassa sijaitsevaan Santiago de Compostelaan vievää pyhiinvaellusreittiä, tietä, minkä alkuhaarat aikoinaan, 1000 vuotta sitten ovat lähteneet jokaisen vaeltajan kotiovelta ja yhtyneet pikkuhiljaa aina enemmän ja enemmän käveltyihin polkuihin, mitkä lopulta ovat muutamana päähaarana vieneet Espanjan poikki perille Santiago de Compostelaan, missä legendan mukaan apostoli Jaakobin, Espanjan suojelupyhimyksen luut katedraalin arvokkaimmalla paikalla kultaisessa arkussa odottavat pyhiinvaeltajien kumarruksia.

1100-luvulla Santiago de Compostelaan saatettiin kulkea Codex Calixtinus-nimisen oppaan, maailman vanhimpiin matkakirjoihin kuuluvan teoksen avulla, joka esitteli alueen tapakulttuurin lisäksi mm seudun nähtävyyksiä, apostoli Jaakobin ihmetekoja sekä liturgisia tekstejä. Majataloja, kirkkoja,  ja sairaaloita rakennettiin vastaamaan pyhiinvaeltajien tarpeita, mutta Espanjan ylätasangoilla  nälkäisinä väijyvät sudet ja solissa vaanivat, yhdenkin kolikon vuoksi tappamaan valmiit rosvot toivat matkaan lisähaasteita. Reitti kuului kuitenkin keskiajalla Euoropan merkittävimpiin pyhiinvaellusreitteihin ja oli yksi kolmesta, Rooman ja Jerusalemin rinnalla, minkä kulkemalla sai kaikki syntinsä kerralla anteeksi.

Uskonpuhdistus ja Euroopan poliittisesti epävakaa tilanne painoivat reitin unholaan muutamaksi vuosisadaksi, mutta v.1993 ns Ranskalainen reitti, alkaen Pyreneitten vuoriston Ranskan puoleisten rinteiden tyveltä, St Jean Pied de Portista Pamplonan, Burgosin ja Leonin kautta Santiagoon valittiin Unescon kulttuuriperintökohteiden joukkoon ja muutamaa vuotta myöhemin kaikki Ranskassa kulkevat reitin osat historiallisine nähtävyyksineen. 1980-luvun alun parikymmentä pyhiinvaeltajaa on vaihtunut useamman kymmenentuhannen vuosittaisen pyhiinvaeltajan monikansalliseen joukkoon, ja uusia majataloja nousee tiheämpään tahtiin kuin mitä opaskirjoja ehditään päivittää.

Eräs Caminon historian mielenkiintoisimpia piirteitä mielestäni on ehdottomasti se, miten rikas kirjo ihmisiä sitä on vuosituhannen aikana kulkenut, sillä löytöretkeilijöiden, syvästi uskonnollisten, tutkimusmatkailijoiden ja seikkailijoiden joukossa on kulkenut myös ilmeisen runsain määrin rikollisia suorittamassa rangaistustaan. Ensimmäisellä Caminollamme maaaliskuussa 2008 en kuitenkaan pohtinut ihmisten syitä lähteä Caminolle vaan etsin vastausta koskien Pyhää. Mikä tekee tästä vaelluksesta Pyhiinvaelluksen, voiko kokemus Pyhästä olla yhteinen. Voiko mitenkään olla jotain 

sellaista, minkä kaikki Caminon kulkeneet olisivat voineet kokea Pyhäksi. Ja yllätyin, miten helposti löysin vastauksen, ainakin omasta mielestäni mahdollisen, ja samalla syyn siihen, miksi Caminoista tuli meille niin merkityksellisiä.

Vastaus on Hetki. Kun olen Caminolla, minulla on vain tämä ainoa hetki. Yksi askel tai yksi polkaisu. Ei mitään muuta. Ja samalla ainoa, mitä elämässäni voin omistaa. Ja jos sen kadotan, kadotan oikeastaan aivan kaiken. Sillä seuraava hetki ei ole enää tämä hetki, eikä mennyt hetki vielä tämä. Jos en ole Siinä hetkessä mukana, en ole missään. Miten helpottavan yksinkertaista. Miten kammottavan vaikeaa. Mutta mikä voisi olla pyhempää kuin se ainoa, mikä on olemassa, se missä kaikki koko maailman kauneus ja yhteys sijaitsee, mikäli vain on siinä hetkessä olijoita, jotka sen kaiken rikkauden ottavat vastaan!
















Tuota pyhyyttä tavallaan tietämättäni opettelin jo syöpädiagnoosin loppukesällä 2004 saatuani. Alkushokin jälkeen tajusin, että jos pelko ei hellitä otettaan minusta, menetän kaiken. Elän sitten kuukauden tai 50 vuotta, menetän sen kaiken, jos jokainen hetkeni täyttyy elämän sijaan pelosta. Sen lisäksi, että halusin pysyä hengissä, halusin elää, ja aloin myös toimia sen mukaan. Keskityin, vaikka hampaat irvessä kaikkeen kauniiseen, iloiseen, mieltä virkistävään ja mielihyvää tuovaan. Rukoilin heikosti ja rukoilin kiihkeästi, suorastaan huusin apua silmittömän pelkoni selättämiseen.

Aloin onnistua tuossa pikkuhiljaa, vaikka niitä hetkiä, että saatoin vain olla, oli harvakseen. Noin vuoden kestäneen syöpähoitovuoden aikana en saanut matkustaa sataa kilometriä kauemmas yliopistollisista sairaaloista enkä ulkomaille ensinkään, mutta 15 tunnin kuluttua viimeisestä hoitokerrasta olin jo Ruotsin laivalla matkalla kohti Italiaa.

Pyhiinvaellusreitistä kohti Santiago de Compostelaa olin kuullut jo vuosia sitten, ja se oli jättänyt sieluuni itämään haaveen. Haluaisin kulkea sitä joskus, kerralla vähintään tuo tunnetuimman reitin pätkän, noin 800km matkan Pyreneiltä perille. Olin ajatellut että tuo "joskus" on sitten kun lapsemme ovat lähteneet jo kaikki maailmalle, ja kotona olemme vain me kaksi. Havahduin kuitenkin syövän jälkeen siihen, että jos haaveensa jättää odottamaan sitä hetkeä, kun ne voi "täydellisinä" toteuttaa, saattaa käydä niin, ettei niitä kykene toteuttamaan minkäänlaisina milloinkaan. Tulin siihen johtopäätökseen, että itselleni on tärkempää toteuttaa niitä nyt sellaisena kuin se nyt on mahdollista, kuin jättää ne mahdollisesti tyystin toteuttamatta. Tämä ajattelu jatkuu edelleen, ja sen seurauksena olemme tehneet reilun  kahden viikon Caminoita jo viidesti, ja kuudes kolkuttelee ovea toivon mukaan ensi viikolla. Saamme jälleen kerran hypätä aikajatkumoon, astua samojen enrgioiden virtaan, jotka ovat tuota tietä virranneet yli tuhat vuotta. Saamme tuntea sen vahvan tunteen, että vaikkei muita kulkijoita näy, emme koskaan ole yksin. Olemme osa isoa kokonaisuutta, joista jokainen on reitille tärkeä. Yhdessä olemme se Tie, Camino.