lauantai 8. marraskuuta 2014

Ryövärinluola, huikea elämys meren rannalla!




On hassua, että kohde, mikä sijaitsee alle puolen tunnin ajomatkan päässä kotoa, on saanut odottaa usemman vuoden sen tietoisesta havaitsemisesta lähtien, vaikka samana ajanjaksona on koluttu ahkerasti luolia, linnavuoria ja muita suomalaisen luonnon ihmeellisyyksiä aktiivisesti läpi, kaukaakin.
Suurin syy Ryövärinluolan hyljeksimiseen on kuitenkin ollut tietoisuus sen sijainnista; ahtaasti asutetun kesämökkisaaren keskusta ei ole tuntunut kiinnostavalta, kun tarjolla on ollut suurta luontoa ja väljyyttä. Hämäränä marraskuisena lauantai-iltapäivänä, kun kauas ei enää ehdi, annamme uteliaisuuden voittaa, ja suuntamme kohti Kuusistoa ja Rövarholmaa.
Sillä seurauksella, että nyt meillä on todellinen lähiseutuseikkailukohde, missä tullaan pistäytymään varmasti usein!

Meille on muodostunut käsitys, että saarelta ei välttämättä löydy autolle soveliasta parkkipaikkaa, jotenka jätämme sen suosiolla mantereen puolelle, Vuolahdentien ja Rövarholmantien risteykseen, missä postilaatikkorivistön vieressä on yleiseen pysäköintiin sopivaa tilaa parille autolle (myös asuntoautolle).
Kävelymatkaa täältä luolalle on kilometrin verran, ja tuntuu ehdottoman hyvältä ratkaisulta kävellä se, ja nähdä ja aistia kunnolla seutu, mitä ollaan tutkimassa.
Vanhojen tammien, niittyjen, punaisten torppien  ja perinteisten kesämökkien joukkoon on asettautunut arvokkaan oloista uudisrakennusta, ja pieni puusilta johdattaa havumetsää kasvavaan saareen, missä Rövarholmantieltä käännytään Ryövärintielle.
Ryövärintien t-risteyksessä, erikoisen hienojen portin-tolppien kohdalta käännytään oikealla, ja kohta näkösälle tulevan pienen hiekkakentän kohdalta voidaan nousta suoraan ylös kallioille, tai helpompana reittinä jatketaan oikealla metsään jatkuvaa tietä hetken verran, kunnes vasemmalle kohti kallioita kääntyy pieni polku.

Vuolahdentien ja Rövarholmantien risteyksen parkkipaikka. Muutama kilometri ennen tätä  on SFC-Kuusiston jäsenalue, joten vallan mainio retkikohde karavaanareille.





Sateisen syksyn päätteeksi kalliot ovat todella liukkaat, ja jollei ole tarkkana, liukuu jäkälämaton kanssa alas pitkän matkaa. Vaikka hetki sitten ollaan kuljettu keskellä tiheää asutusta, tuntuu maisema yhtäkkiä yllättäin hyvinkin erämaiselta. Kauniisti kaareutunut kelo, koskematonta metsää ja syvänvihreää sammalta. Kukkulan huipulta maisemat kauas saaristoon, eikä äänen pihaustakaan mökeiltä. Marraskuu tuntuu oivalta valinnalta tälle kohteelle!

Jännitys alkaa kihelmöidä, kun tajuan, että emme tiedä mikä meitä odottaa, mutta sen, mikä odottaa, on kerrottu olevan hienoa ja salaperäistä; luola, merelle avautuva rotko ja tarinat muinaisista merirosvoista.
Yhtäkkiä kallio edessämme repeää, ja polkumme jatkuu repeämän yli, pientä rotkon väliin kiilautunutta kiveä siltana käyttäen. Mutta hetkinen, varovainen kurkistus alas oikealla ja alas vasemmalla, ja sitten toteamus, tämän on oltava se, mitä etsimme!
Allamme lymyävä, maan pinnan tasolla hyvin kapea halkeama näyttää syvältä ja kiehtovalta sileäksi leikattuinen seinämineen, mutta se on varma, ettei alas pääse tästä.
Päätämme ylittää railon, ja lähteä seuraamaan sen reunaa alamäkeen, pudottautumispaikkaa sen syvyyksiin etsien.
Kun tarkoitukseen sopiva paikka löytyy, teemme kaksi havaintoa; kameran akku vilkuttaa tyhjää eikä vara-akkua löydykään repusta, ja että olemme kavunneet alas kohdasta, mistä rotkoluolaa pääsee kulkemaan kumpaankin suuntaan, kohti merta ja kohti kukkulan huippua.

Silta yli rotkom, alla on tyhjää monta metriä.

Tuolla pohjalla on etsimämme, mahtava merirosvojen rotkoluola!
Maan alle ykkösosuudelle. Koira ei ole ihan varma haluaako se tehdä yhteistyötä isäntäväkensä kanssa, mutta suomenlapinkoira ON sopeutuvainen!

Päätämme olla hermostumatta akusta, mutta toivomme sen rittävän edes muutamaan otokseen, ja suuntaamme ensin kohti merta, jotta ehtisimme nähdä sen valoisassa, toisen suunnan luolasta voi mainiosta koluta pimeälläkin.
Reittimme alkaa suuren lohkareen alitse pujottautumisella ja sen ykkösosuus päättyy sopivankokoisesta aukosta maan päälle putkahtamiseen. Väliin jää kapeita sileitä rotkomaisia osuuksia, pyöreitä ja ropolaisia luolan seinämiä, aukkoja taivaseen sekä haaste juuri ennen ylösnousua; kapea kallionreunama, mille itsensä pitää singota ja mitä pitkin, luolan toisesta seinästä kädellä tukien on edettävä suuaukolle. Tämä on ainoa kohta missä minua pelottaa, ja olen iloisen ylpeä selviydyttyäni siitä, mutta paluuta sitä pitkin en halua tässä vaiheessa ajatella...






Ykkösosuuden pelottavin kohta.


Kohti päivänvaloa.

Tuolta tullaan ulos ykkösosuutemme luolasta..

Kohta missä putkahdimme ulos luolasta, ei todellisuudessa ole maan pinnan tasolla, vaan syvänteessä, mistä voi kiivetä maan tasolle tai vaihtoehtoisesti jatkaa eteenpäin syvällä maan alla.
Maan alle meno tapahtuu suht pienestä aukosta, jyrkästi alaspäin, ja vaikuttaa siltä, kuin reitille olisi aseteltu kivilaattoja pystyyn, ja niitä pitäisi matalassa viettävässä tunnelissa ylittää edetäkseen jonnekin, mistä meillä ei ole tietoa.
Koelaskeutumisen jälkeen päätän, että reitin on oltava väärä, niin ahdistavalta se vaikuttaa. Päätämme tutkia tilannetta ulkokautta, ja tehdä uuden ratkaisun sen perusteella. Emme siis tiedä, onko tuo kapea luola ainoa mahdollisuus päästä merelle. Kuin emme sitäkään, johtaako se minnekään.


Niinpä ihastelemme hämärtyvässä illassa merta liukkaita kallioita varovaisesti alas taiteillessa, ja huomaamme hämmästykseksemme kesämökin katon lähes suoraan allamme. Samassa eteen avautuu avorotko, mikä johtaa suoraan merelle. Saniaisia ja jäkälää kasvava kallionpinta rakoilee ja repeilee kapein viilloin kaikkialla, ja rotkon se puoli, millä olemme, näyttää liian jyrkältä rantaan pääsyä ajatellen, eikä pystyseinäiseen avorotkoon ole alaspääsyä ilman köyttä (jos sittenkään), joten vaihdamme alkuperäiselle puolelle ja onnistumme pääsemään rantaan, ja rantakallion repeämää myöten rotkon suulle. Avot! Nyt ollaan siis merirosvojen apajilla!

Suuaukollaan rotkolla on leveyttä lähes pari metriä, mutta on helppo uskoa sen peittyneen pensaikkoon, mikä on antanut 1600-luvulla häärineille merirosvoille äärimmäisen käyttökelpoisen ja nokkelan suojan vetää nahkaveneet piiloon keikan jälkeen, ja pujahtaa itse luolan suojiin saaliin jakoon. Lieko vesiraja ollut silloin sen pari metriä ylempänä kuin nyt, että rotkoon on päässyt suoraan soutaen sisälle?
Me juomme rotkon suulla teetä, ja nautimme hetken mökittömän ylellisyydestä; täkäläisittäin harvinaisesta pienestä vapaasta merenrantakaistaleesta, ja marraskuisen kello viiden pimeyden vaalenapunaisesta vedenpinnasta.
Takanamme avautuvan rotkon takaseinämästä emme löytäneet aikuisen ihmisen mentävää aukkoa, jotta matkaa olisi voinut jatkaa siihen luolastoon, minne valumisen koin liian haastavaksi ykkösosuuden jälkeen. Koira ja pieni notkea lapsi liukkaassa asussa pääsisi läpi, me saatamme vain arvailla ovatko merirosvot jossain vaiheessa tukkineet tuon kulun, vai onko reitti aina ollut kulkukelvoton.
Tarinan, mitä totena kerrotaan, mukaan pääosin Lemun aukolla ankkurissa olleita laivoja ryöstelleet merirosvot pitivät luolia asuinpaikkanaan vuosikaudet, ja ryöstivät itselleen "vaimoksi" Satavan kylästä Suntin talon piian, joka synnytti merirosvoille luolissa kuusi lasta, jotka kaikki tapettiin, jottei vauvojen itku  paljastaisi piilopaikkaa. Eräänä jouluna rosvojen juotua itsensä humalaan, pääsi piika vihdoin pakenemaan, ja seutukunnan miesten yhteistyön ansiosta tuosta joulusta tuli merirosvojen viimeinen.
Tarina on hyvin mahdollinen, mutta vaikka olen hyvin herkkä erilaisten enrgioiden suhteen, ei luolissa ja rotkoissa seikkailu täällä tee yhätän häijyä. Joko paikan"paha karma"on puhdistunut, taikka sitten oma adrenaliini, mikä kohoaa korkeuksin paikan yleisen jännittävyyden ja hankalassa maastossa selviytymisen vuoksi, torjuu mahdollisen huonon ilmapiirin. Kaikin puolin virkeinä, innostuneina ja aistit valppaina jatkamme teehetken jälkeen matkaa takaisin ylöspäin, ohi vesirajassa olevan lukitun kaivon ja suojaisalle kallioterassille tuodun vanhan puusohvan.




Syvänne, mistä nousimme ykkösosuuden jälkeen ylös, kutsuu meitä vielä puoleensa, ja päätämme katsastaa josko väylä maan uumeniin olisi muuttunut vähemmän ahtaaksi ja epämukavaksi.
Miehen mielestä näin on ehdottomasti käynyt, ja lopulta sidon koiran puuhun (retken tässä vaiheessa se lienee jo tyytyväisempi tasamaalla) ja lähden miehen otsalampusta kajastavan valon suuntaan.
Vasta kun hän kertoo sivuluolassa sijaitsevasta geokätköstä, päätän luottaa siihen, että paikka on tarkoitetu muillekin kuin merirosvoille.

Tästä kolosta maan alle, ken uskaltaa...
Matka maan alle on aikamoista menoa, ja pitkään avoimempaan tilaan päästäkseen on ryömittävä vielä järkäleen alta. Tämä huikea luola päättyy siis merelle johtavaan avorotkoon, mutta on sen rotkon puoleisesta päästään muuten suljettu, korkeiden seinämien ja kivipaasien voimin toimiva luonnonvankila, minkä käyttämämme kulkuaukko on helppo tukkia ulkoa päin.

Uskokoon ken tahtoo, polku menee tuosta alas....
Täältä ylösnousu suo suurta tyydytystä, sillä siinä jotenkin tuntee oman voimansa, ketteryytensä ja vielä tarkkaavaisuutensakin; ei auta ponnistaa kiveltä seuraavalla ennen kuin on katsonut myös ylös, sillä ponkaistessaan päänsä yläpuolelle asettautuneissin kivenjärkäleisiin, on vaarassa menettää tajuntansa ja mitä sitten käy, en halua edes ajatella.
Koko reitillä , sen kaikissa osuuksissa on riittävästi tarttumapintaa, pieniä kivenkoloja tai halkeamia, mistä vetämällä saa itsensä hilattua eteen-ja ylöspäin, vaikka märkä kallio menoa yrittääkin hankaloittaa.
Tämän maan alle uskalluksen tuoma euforia on ahtaanpaikan kammoiselle niin suurta, että minulla on varaa kieltäytyä viimeisestä haasteesta; sen ensimmäisen laskeutumispaikkamme ylöspäin kiipeävän rotkoluolan loppupäässä odottavasta järkäleen alta ryömimisestä, missä kengät jäävät puristuksiin kiven koloon, ja lantion mahtuminen oikein päin ryömien on kyseenalaista. Pitkään harkittuani tulen siihen tulokseen, että sivuttain, kyljellään ylöspäin ryömimen metrin korkuisen töyrään yli likomärässä maassa ei ole sen vaivan arvoista, ja peräännyn alkupisteeseen, kiipeän ylös ja löydän miehen ja koiran rotkon pohjoisimasta päästä, mistä näköjään voi aloitta koko urakan.
Kyllä sen löytää vaikkei se juuri meteliä itsesätän pidä, jos tietää, mitä pitää etsiä.

Kallion päältä aukeaa pimeä saaristomeri, mitä Paraisten valot täplittävät. Yksinäinen vene näyttää leijuvan vetten päällä pitkän valojuovan päässä, mikä osoittatuu sen valojen heijastukseksi. Jossain paukahtaa ja sen jälkeen jatkuu maiseman yllä leijuva rauhallinen hiljaisuus. Meillä on kilometri pimeää tietä kerrata seikkailua, minkä noin sadan metrin mittainen rotkoluolasto tarjosi.
Elämä tuntuu upealta lahjalta, mikä on mahdollisuuksia täynnä.









11 kommenttia:

  1. Tässäpä pikkasen jännittävä retkikohde ensi kevääksi Muruille ja vaarille. Ei varmasti ihan noin perusteellista tutkimista, mutta kurkistelemaan kuitenkin. Kiitos tarinasta!

    VastaaPoista
  2. Moi, kurkistella ei kannata liikaa, ettei humpsahda syvälle, ennemmin reippaasti maan alle :)
    Tuo on todella mahtipaikka, mutta huollelinen täytyy askeleidensa kanssa olla.
    Ja pinethän on luonnostaan ketteriä ja mahtuvia, ja kun hoikan nostat heitä, niin saatte varmasti ikimuistoisen luolaseikkailun! Ollos hyvä vaan, mahdottoman kiva jos pystyy jakamaan toisillekin hienoja paikkoja. Itse esitän öyrät kiitokseni Luolamies Tuomo Kesäläiselle, jonka Luolakirjan innoittamina tämän uusien seikkailujen etsimisen lähimetsistä aloitimme!

    VastaaPoista
  3. Hei Kaarina! Tosi kiva, että tuot esille myös tätä lähiretkeilyä. Aina kun ei töiden tms. takia jouda pidemmälle on mukava ottaa "äkkilähtö" johonkin lähikohteeseen. Ja varsinkin syksy ja alkutalvi on vallan mainiota retkeilyaikaa, ei ole enää itikoita, hirvikärpäsiä ym. Ei muuta kuin termospullo ja eväät mukaan ja nauttimaan luonnosta ja liikunnasta.
    Me olemme viimeisen kuukauden aikana käyneet Orinoron rotkossa ja tutustuneet uuteen Etelä-Konneveden kansallispuistoon, molemmat alle tunnin ajomatkanpäässä mökiltä.
    Ai niin, retkeiltiinhän sitä eilenkin, rämmittiin pari tuntia lähimetsissä ja rannoilla ja käytiin katsomassa majavien puusavottaa.
    Retkeilyterveisin Riitta

    VastaaPoista
  4. Hei Riitta!
    Kiitos kivasta kommentistasi! Se kannustaa minua jatkamaan tällä linjalla, joten yritän järjestää aikaa muidenkin lähiretkikohteiden esilletuontia. Tai mikä sitten on kenellekin lähellä :)
    Mutta tältä syksyltä varastossa on Kirkken muinainen linnavuori Laitilassa, Rekotilan lnnavuori Paimiossa ja oma kotivuoremme Huttalan linnavuori Piikkiössä, sekä muutama luolakohde (ajattelin, että voisin julkaista lisäkuvien kera täällä blogissa jutun luolartekeilystä, minkä olen kirjoittanut Caravan-lehteen pari vuotta sitten, siinä olen lyhyesti esitlelyt kymmenkunta erilaista luolakohdetta Varsinais-Suomesta), ja sitten koko syysloman sato tois puolt Suomea; Pumpulikirkon haljennut hiidenkirnu Rautavaarassa, Kalmoniemi Nurmeksessa, Hiidenportin kansallispuisto Sotkamossa, Hossan värikalliot, Riisitunturin kansallispuisto, kUusamon pari koskea sekä Porttilouhen rotko Juuassa.....
    Sama mieltä olen itsekin, loppusyksy ja alkutalvi ovat meillekin suosikki metsärekiaikaa!
    Ja kun tuollaisen pienen, puolen päivän seikkailun on tehnyt, on olo kuin pidemmäkin matkalla käyneellä, niin paljon ne virkistävät!


    t.kaarina

    VastaaPoista
  5. Tuo Orinnoro kuului myö syysloma-suunnitelmaan, mutta aika ei riittänyt kaikkeen, se saa odottaa toista reissua! Kuvissa näyttää kiehtovalta! Ja majavat, oi oi :) Asuimme muinoin, opiskeluvuosina Pieksämäellä, ja siellä saimme melontaretkillä seurata niiden puuhia läheltä, lopulta kuitenkin yksi läiskäytti hännällä varoituksen muille ja sitten kaikki katosivat...

    VastaaPoista
  6. Kysymys: Jos ja kun en ehdi näin pitkää päivitystä kaikista noista kohteista kirjoittaa, onko kuitenkin iloa ja hyötyä lyhyemmistä? Eikä kaikista tietty ole aineistoakaan näin paljoa.


    t.Kaarina

    VastaaPoista
  7. Hieno juttu luolasta ja vastaus kysymykseen että kyllä lyhyemmätkin kelpaa.
    Näitä on ilo lukea.
    T: Bavaria

    VastaaPoista
  8. Kiitos Bavaria!

    Ja kyllä mä sitten ryhdyn pikkuhiljaa tekemään lyhyempiäkin juttuja niin tulee ainakin tehtyä, kun ei ole liian suuria tavoitteita :)


    t.Kaarina

    VastaaPoista
  9. Hei!
    Vastaus kysymykseen kyllä, varmasti lyhyemmistäkin jutuista on hyötyä ja ennenkaikkea iloa.Ja sinulla kuvatkin niin hienoja, kertovat jo paljon, ettei välttämättä tekstiä niin kauheasti tarvitse. Itse olen hehkuttanut varsinkin tuota Riisitunturia, olemme kiertäneet "Riisin riettaan" kaksi kertaa, molemmilla kerroilla lokakuussa, tosi hieno päiväretkikohde.
    Joo, ja tuo Hiidenportti on aina jäänyt jostain syystä, vaikka monta kertaa on meinattu... no ehkä joskus.
    Terv. Riitta

    VastaaPoista
  10. Heips,

    Nyt on mennyt tasan vuosi viime kirjoituksestasi!
    Lisää odotellessa...

    Voisiko tännekin saada mainintaa kirjasta?

    Ystävällisin terveisin salainen ihailija

    VastaaPoista
  11. Elämä on upea lahja, se on tässä ja nyt. sanoo toinenkin Caravanlehden kirjoittaja.

    VastaaPoista