torstai 4. huhtikuuta 2013

Täällä Pohjantähden alla

En muista koska viimeksi olen seissyt niin huikaisevan tähtitaivaan alla, kuin viime yönä, koiran kanssa lenkkiä tehdessäni. Pellon keskellä seisoin mykistyneenä ja tunsin sanoin selittämätöntä yhteyttä koko maailmakaikkeuden kanssa, myös jonkinlaista hiljaista hartautta. Ykskantaan oli hyvä olla. Otava keikkui ylösalaisin mutta pohjantähti oikealla paikallaan, niin kuin aina.
Muistui mieleeni viime kevät, ja kiihkeä tutustuminen Väinö LInnan Täällä Pohjantähden alla trilogiaan, samalla kun kirjoitin Urjalassa sijaitsevasta Väinö Linnan -reitistä juttua Caravan-lehteen. Reitin olimme  löytäneet jo sitä edeltävänä vuonna, ja se oli tehnyt vaikutuksen, mutta vasta nyt paneuduin toden teolla aineiston kimppuun, elin muutaman vuorokauden hengittäen samaa ilmaa torppareiden kanssa, ja pohdin pohjantähden ja suomalaiusuden syntyjuuria.
Viime yönä tuli tunne, että haluan jakaa tuon vuosi sitten kirjoittamani tekstin myös täällä, runsaan kuvakoosteen kera, ja kutusa teidät kaikki piipahtamaan edes hetkeksi Pohjantähden alle!

Tämä blogin päivitys siis esittelee tuon Urjalasta löytyvän aikamatkailu-reitin, ja joudutte vielä hetken odottamaan caminoreittien yksilöityjä muistelmia. Lainausmerkeissä olevat lähes jokaisen kappaleen alusta löytyvät tekstit ovat suoria lainauksia Linnan trilogiasta. Kaksi vanhaa ryhmäkuvaa on kuvattu reitin varrelta olevista esitteistä, kaikki muut ovat ihan omia.

Tervemenoa Pohjantähden alle!



Alussa oli suo, kuokka- ja Jussi. Ei sen enempää, ei sen vähempää, kuin suomalaisen lähihistorian mestarillisesti kerrottu tarina tavallisten ihmisten silmin katsottuna, vuosilta 1880-1950. Enkä minä alkuun tiennyt edes Pentinkulman Motellin nimen taustaa.

Omalta kohdaltani koko juttu alkoi aivan puhtaasta sattumasta, hyvin toisin kuin tarinan esittävillä osapuolilla. Jussi oli suotaan jo parin vuoden ajan mittaillut, ennen kuin uskaltautui rovastille pyyntöään esittämään. Ja Väinö Linna hengittänyt sisäänsä vaikutteita torppareiden elämästä lapsuudestaan saakka siinä määrin, että aikoessaan kirjoittaa romaanin oman lapsuutensa ajasta, tajusi, ettei niin voi tehdä käsittelemättä ajanjaksoa 1880-luvulta alkaen. Ja minä olin pikaisesti matkalla kohti pohjoista, kunnes huomasin kiertävänikin Kortejärveä, Pentinkulman maita, lumoutuneena eteeni aukeavasta tarinasta ja hämäläisestä korpimaisemasta.


Oli tarkoitus vain yöpyä lintutornin juurella, sattumalta kartasta löytyneen järven rannalla, mutta jotenkin siinä lämpöisen aamupäivän raukeudessa tuntui oikealta pysähtyä, sen kummemmin suunnittelematta, vastaan tulleen pienen kotiseutumuseon pihapiiriin ja pirtin hämärään. Kun nälkä ja tyhjä jääkaappi lopulta ajoivat liikkeelle, laskimme hätäiseti pitkällekö tänään pitäisi ajaa, jotta suunnitelmissa pysyisimme. Mikä lie pieni Väinö Linnan reitti-kylttikin siinä matkan varrella tönötti, kun Pentinkulman Motellin lounaspöytää lähestyimme. Jostain syystä Väinö Linnan reitistä kertovia esitteitä löytyi ruokapöydästämmekin, joten piti asiasta jo alkaa selvää ottamaan. Lopulta sanoimme hyvästit aikatauluille, ja ajoimme nöyrästi takaisin sinne, mistä jo kerran tänään olimme tulleet pois.






Väinö Linnan työhuone ja reitti
On makuasia, pitääkö Urjalan kirjastoon autenttisesti kalustettua Väinö Linnan työhuonetta reitin ensimmäisenä vai viimeisenä kohteena. Logistisesti sitä itse suosittelisin ensimmäiseksi, sillä näin vapautuu aikataulun sidonnaisuuksilta ja voi heittäytä Pohjantähden alle niin pitkäksi aikaa kun sielussa siltä tuntuu. Kirjasto avoinna ma, ti, to 13-19 ja ke, pe 10-17. Toisaalta kaikki riippuu vuodenajasta ja viikonpäivästäkin, sillä reitin varrella on kohteita, jotka ovat 2e maksua vastaan avoinna yleisölle 2.7-5.8.2012, ti-su klo 11-17. Paitsi Urjalan kotiseutumuseo, mikä ei virallisesti liity reittiin, mutta käytännössä kuitenkin, on avoinna 14.6. - 5.8 joka päivä klo 11-17.
Itselleen tai vaikka linja-autoryhmälle voi myös tilata yksityisen oppaan, jolloin kohteita esitellään teatterin keinoin, ja mikä on ainoa mahdollisuus tutustua Honkolan kartanoon. Itse olen kiertänyt reitin läpi kahdesti, ja päässyt sisälle vain kerran kirjastoon ja kotiseutumuseoon, ja kokenut reitin silti äärettömän antoisaksi.



Väinö Linna reitti on aikamatka kahdella tasolla. Se kertoo oikeasta Honkolan kylästä, siitä missä Linna lapsuutensa ja nuoruutensa vietti. Sen vahvin vetovoima on kuitenkin siinä, miten se piirtää Pohjantähden lukijoille koko Pentinkulman tienoon heidän silmiensä eteen ja oikeastaan heittää heidät suoraan keskelle sen tapahtumia. Kirjaa tuntemattomat se herättelee tarkastelemaan ajankuvaa sadan vuoden takaa, ja lempeästi työntää kohti kotikirjaston L- tai T-hyllyjä.
Linna kehoittaa kuitenkin muistamaan, ettei kirjojen henkilöillä ole suoria esikuvia oikeista urjalalaisista; se ei ole pitäjähistoriikki vaan yhteydet ovat lähinnä tyypillisiä eivätkä todellisia. Maisemat ja paikat, joiden kautta 25 kilometrin reitti vie, kuljettaa siis paitsi läpi tyypillisen hämäläismaiseman, myös halki kaikkien niiden paikkojen, jotka toimivat kuvitteelisina esikuvina Linnalle hänen kirjoittaessaan Pohjantähti trilogiansa.


















Väinö Linnan syntymäkodin tienoo
Marjapensaat reunustavat kivijalkaa, joiden takaa aukeaa kunnon kallionen mäki. Niityllä ruokailee viisi valkohäntäkaurista ja koko tienoo kylpee kevään heleässä valossa. Täällä Väinö syntyi v 1920, sopuisan perheen seitsemänneksi lapseksi.. Tuon kallion yli hän kiipesi 
isoisänsä torpassa pidettävään alakouluun jo ennen kuin hänen teurastaja-isänsä Väinön ollessa 8v, kuoli. Silloin oma koti oli jätettävä ja perhe muutti kallion toiselle puolen Linnan suvulle kuuluvaan pieneen torppaan, missä Väinö 16 vuotiaaksi asui. Näiden maisemien, ja kotonaan sekä isoisänsä luona tapaamiensa ihmisten hän sanoo jättäneen itseensä ison jäljen, ja täältä hänen sieluunsa on iskostunut ajatus siitä, että hänen kirjoittamansa kuvaus menneisyydestä on nimenomaan kuvaus torpparien menneisyydestä.






Honkolan kartano
”Minä pyytä anteeksi. Hyvät naiset, minä pyytä anteeksi minun kiihtymys. Minä unohta paikka. Sitten hän lähti ja sanoi ovella: -Sinä joka isäntä. Olet sanottu ylös. Liika on...liika...Ei enää voi olla.”
Kun paroni syystä tai toisesta kiihtyi, halusi hän hylätä sen vähäisenkin suomenkielen, minkä hän taisi. Ja nyt oli aihetta suureen kiihtymykseen; hänen sanojaan oli uhmattu, ja se jos mikä oli tavatonta. Häntä oltiin totuttu pelkäämään ja kunnioittamaan, pitämään lähes Jumalasta seuraavana. Hän oli mies, joka ei kysellyt toisilta mitään ja hänen käskyvaltansa oli ehdoton. Kivivuoren Otto oli kuitenkin niskuroinut, viettänyt heinänteon lomassa paronin mielestä liian pitkän lepotauon eikä nöyrtynyt asian edessä anteeksi pyytämään. Oli siis syytä kerrakseen häätää torppari torpastaan!-
Furuhjelmin suvulle 1730-luvulta saakka kuulunut kartano kehittyi suvun hallussa vauraaksi maatilaksi englantilaisine puutarhoinen ja 36 paikkaisne hevostalleineen, ja itse kylä, minkä julkisten rakennusten syntyä se vahvasti tuki, rakentui säteittäisesti kartanon maiden ympärille. Kartanoon pääsee tutustumaan ainoastaan opastetuilla kierroksilla, mutta sen laajuuden ja mahdin pystyy aistimaan kauempaakin.



Kankaanpäänmäen puolustuslinnake
”Seuraavana päivänä juoksivat kylän pikkupojat pitkin teitä vanteet käsissä, vyrräten huulillaan ja soitellen välillä:poop poop. -Tulee suuria töitä. Ryssät rupee teettään tonne mäkiin sotamonttuja, sanoivat heidän vanhempansa.”
Oikein he tiesivät. Autoilla saapuvat vieraskieliset upseerit olivat vain etujoukkoja, jotka ystävällisellä käytöksellään, sallien jopa Kiviojan Laurin istahtaa autoonsa, voittivat heti ainakin joidenkin kyläläisten sympatiat puolelleen. Pietarin insinöörihallinnon suunnittelemaa taisteluvarustusta, mikä oli osa laajempaa Pietarin suojaksi suunniteltua linnoitusketjua, rakentamaan lähetettiin venäläisiä työkomennuskuntia sekä sotavankeja, ja heitä johtamaan paikalliskomiteoita Venäjän armeijan insinöörien ja upseerien johdolla. Töitä piisasi myöhemmin myös paikallisille, samoin soppaa lapsille ja tavallisuudesta hieman poikkeavaa arkea kaikille.
Vaikkei aluetta koskaan otettukaan käyttöön, on tuo neljä hehtaaria metsäistä mäkeä, peltoa ja tiestöä muinaismuistolain suojelemaa kansallisomaisuutta. Juoksuhautojen, ampumapesäkkeiden ja tykkiteiden lisäksi alueelta löytyy muutamia hyvin huonokuntoisia entisiä Kankaanpään torppia.



Työväentalo
Kun kysyttiin miten keisarin jatkaman maanvuokralain nyt käy, hän nousi seisomaan pöydän takana, asetti nyrkkiin puserrettujen käsiensä rystyset pöydän kantta vastaan ja sanoi:- Tarkallensa minä en tietystikkän osaa sitä sanoo. Mutta me emme enää tyydy siihen. Herrat eivät antaneet meitille sitäkään, mutta minä luulen, että ne tulevat pian näkeen sen päivän että niitten on annettava kaikki mitä annettavissa on. Me lyömme paalut maittemme nurkkiin ja sanomme että älä koske siihen, se on minun.”
Kun keisarin valta oli kukistunut, saattoi Koskelan Akselikin luottaa puheensa sisältöön, mutta aina ei Halmeen perustamalla Työväenyhdistys Riennolla mennyt näin hyvin. Jo kohta ensimmäisen työtehtävänsä, Töyryn Lauriloille antaman häädön selvittely, ajaa tilanteen kyläläisten kesken niin tulehtuneeksi, että paroni ei enää hyväksy Työväenyhdistyksen kokouksia Palokunnantalolla. On rakennettava oma erillinen Työväentalo.


Honkolan Voiman talo on trilogian keskeisimpiä paikkoja, elettiinhän aikaa, jolloin maaseudun hiljaisuuteenkin alkoivat tunkeutua uudet aatteet ja ideologiat, joiden joukossa työväenliikekin oli. Sen toiminnan Linna kuitenkin kuvitteli Palokunnantalolle, sillä hänen eläessään ei Voiman taloa enää ollut. Vaikka autioituneen Honkolan kyläkaupan naapurissa on vain Voiman talon kivijalka, oikein hätkähtää sitä, miten helppo on aistia tietä pitkin rivakasti astelevat, kokousta valmistelevat pentinkulmalaiset.






Honkolan koulu
”Anteeksi. Herrasväki suonee minulle tilaisuuden auttaa omalta vähäiseltä osaltani tätä yleissivistyksellistä asiaa, jonka henkiinherättämisessä olen saanut ilokseni nähdä kunnioiotetun herrasväen toimivan.”
Näine sanoineen suoritti räätäli Halme osuutensa ruustinnan alullepanemasta ja hänen sekä paronin toimeenpanemasta hankkeesta rakentaa Pentinkulmalle koulu. Kahden ja puolen sadan markan lahjoitus oli huomattavan suuri, mutta Halme olikin valistuksen aikakauden edelläkävijä, mies jonka sydäntä lähellä olivat ”kansalliset pyrinnöt”. Tosin kansa, joka joutui luopumaan entuudestaan riittämättömästä ajasta omiin töihinsä, ei pakkotalkoilla koulua rakentaessaan ollut asian tarpeellisuudesta aivan vakuuttunut.
Linna, joka täällä todellisen Honkolan kartanon isännän avustuksella v.1892 käynnistettyä kansakoulua kävi, piti sen antia erittäin merkittävänä, vaikka lopettikin kavereineen koulun vapaaehtoisella seitsemännellä luokalla, riitaannuttuaan opettajan kanssa. Koulun yhteydessä sijainneen kirjaston ansioksi hän laskee jopa sen innon, mikä hänestä lopulta teki kirjailijan!
Iso osa historiaa tuhoutui koulun palaessa v.1989, lähes sadan vuoden yhtäjaksoisen toiminnan jälkeen, mutta jokaisen omat muistot auttanevat loihtimaan kivijalan tilalle elävän koulumaailman., enemmän tai vähemmän mieluisan.






Palokunnantalo

”-Saatana, semmoset kiittelyt olis saanu jäädä kiittelemättä. Ei köyhillä semmosista palokunnista mitään iloo ole...Mitä köyhältä palaa? Ei niin saatanan kiirutta tukkaan ettei semmosia riekaleita kerkii korjaamaan mitä työmiehellä on. ”
Vapaa pääsy. Siinä olivat ne taikasanat, millä koko Pentinkulman väki, köyhimpiä myöten, saatiin koolle palokunnan tai oikeammin sen kannatusyhdistyksen ensimmäisiin juhliin. Tosin paroni, joka palokunnan rahoitti, olisi halunnut rajoittaa toiminnan vain sammutustyöhön, mutta taipui Halmeen ja kirkkoherran pariskunnan painostuksen alla, ja niin vain sai Halmeen avajaispuheen kehuihin hermostunut Laurilakin huomata, että palokunta oli heitä kaikkia varten, paloi tai ei, oli sammutettavaa tai ei. Sillä vaikka nämä juhlat vielä pidettiinkin koululla, oli tämä jo henkistä alkua oikean palokunnantalon rakentamiselle.Se tuli tarjoamaan puitteet mitä moninaisimmille koko kylän yhteisille riennoille, aivan niin kuin oikeakin Honkolan palokunnantalo, jossa vielä 1960-luvulla näytettiin elokuvia.
Siinä se yhä seisoo, pienellä kumpareella, metsän keskelle raivatun pellon tuntumassa, punaisena ja ylväsryhtisenä. Sen pihalle on helppo kuvitella väkijoukkoja nauramaan ja tanssimaan, irtaantumaan hetkeksi kovasta ruumiillisesta työstä ja elämän epävarmuudesta. Tänne Linna myös sijoitti mielessään kaikki työväentalon tapahtumat, sillä sitä ei hänen eläessään enää ollut.











Ittellisen pirtti
Istun vinttikaivon kannella ja ihmettelen, toistamiseen vuoden sisällä. Kelloja on käännetty sata vuotta taaksepäin, ja matkaa Turku-Tampere valtatielle on korkeintaan kymmenen minuuttia. Ilta-aurinko värjää puiden latvukset punaisiksi, ja tuuli laittaa ne humisemaan, pihaa reunustavan sankan kuusikon, ja tien tuolla puolen kasvavan kauniin hongikon. Mustarastas laulaa pikkulintujen sekakuoron kanssa, ja välillä kukkuu käki, mutten on aivan hiljaista. Punamultainen talo, sauna ja harmaa ulkorakennus muodostavat pihapiirin mistä huokuu levollisuus, semmoinen, että tunnin istuttuaan huomaa miettivänsä, josko paikka olisi myytävänä.
Pirtissä aikoinaan asunut Simolan Oskari rakenteli kivinavettoja, vaimonsa Emman tehdessä omien taloustöiden ohessa silloin tällöin päivätöitä Honkolan kartanolle saadakseen lehmillensä rehuja. Ittellinen oli siis ikään kuin yrittäjä; ei ollut vakinaisessa työsuhteessa kenelläkään eikä viljellyt maata, teki töitä nille, jotka ittellisen palveluksia kulloinkin tarvitsivat.
Pihapiirin kiehtovuutta lisää tieto Emman ja Oskarin tyttären, ompelija Allin asumisesta pirtissä 1980-luvulle asti, kuin se, ettei Linna kirjoita sen asukkaaksi varsinaisesti ketään. Tahallista vai tarkoituksellista, piinaavaa vai vapauttavaa, valinta on kaiketi lukijan.



Koskelan tienoo
”Niin. Riihen taka ne aina häviää...Riihen taka meiltä hävitään kun lähdetään...Kapinaan taikka sotaan, ammuttavaksi taikka työhön...Mihinkä kullonkin mennään...”
Paremmin ei sitä sanoiksi voi pukea, siinä se tiivistettynä on, koko Koskelan tienoo. Jussin suosta muokkaama maa, mies, jolle elämä on työ ja sen kohteena oleva maa. Alma, joka lempeydellä kasvattaa perheensä ja ottaa vastaan kaiken mitä eteen tulee, nurkumatta, hyväksyen. Akselin ja Elinan rakkaustarina, kasvamiset itsekseen ja pariskunnaksi, kestäminen kun taakka on moninkertaisesti liian raskas kantaa. Seesteiset hetket ja toivon kipinät ennen kuin kaikki on jo kovin hiljaista ja vierasta, vain vanhan muistelua.
Mitä syvemmälle itse kahlaan Pentinkulman suota, sitä selkeämmin hahmotan suomalaisen sielun ja yhteiskunnan kerrostumat. Torpparin tuvan hämärässä on syntynyt se sisu, millä tämä maa elää tai on elämättä.
Koskelaa kuvaava Tupa-Mikkolan torppa 1850-luvulta kertoo tarinaa torpparilaitoksesta, siitä miten pappilat ja kartanot antoivat pieniä tilkkuja maata torpparin käyttöön, työpalkaa, taksvärkkiä vastaan. Ennen torpparilakia torppari oli hyvin suojaton isäntänsä oikkujen edessä, ja vuorokauden tunnit loppuivat helposti kesken, sillä peltotyöt odottivat samaan aikaan omilla sekä isäntien pelloilla. Niinpä kuusta tuli torpparin aurinko eli omat työt jäivät helposti yötöiksi.
Työnttäyteisessä maalaiskulttuurissa kuitenkin aina pyrittiin erottamaan arki ja pyhä toisistaan, kenties tavalla, johon me emme enää kykene.
”Iltapäivän raukeina tunteina lähdettiin joskus Kivivuoreen kylään. Itse vierailu semmoisenaan ei ollut tärkeä, kun Kivivuoressa käytiin muutenkin usein, vaan itse meno, joka tarpeettomuudessaan korosti sunnuntaipäivän joutilasta vapautta.”








Pappila
”Eniten tästä kärsi kirkkoherra. Hänelle oli aina vaikea elää epäsovun keskellä. Hän yritti puhua monta kertaa asiasta, mutta se johti vain sananvaihtoon, minkä jälkeen Ellen itki.”
Linna ei päästä henkilöhahmojaan helpolla. Uusi, kaupungista haettu kirkkoherra Salpakari, joka ei tiedä maanviljelystäkään mitään, joutuu tuon tuosta puristuksiin voimakastahtoisen vaimonsa Ellenin, ja pohjimmiltaan oikeudenmukaisen omantuntonsa väliin sekä elämään sen tietoisuden kanssa, että hänen poikansa kuoli pakanana. Miehen lopulta luvattoman usein notkuvan selkärangan uhriksi joutuu Koskelan Jussi, pappilan nöyränä ja herran pelossa pidetty torppari, joka tällä kertaa joutuu luovuttamaan kolmanneksen pelloistaan takaisin pappilalle, ”koska Ellenin mielestä virkatalon etu niin vaatii.”
Kortejärven pohjoispäässä sijaitseva pappila on jopa tällä haavaa asumattomana ollessaan hätkähdyttävän uljas näky tultaessa synkistä, kivikkoisista ja kitukasvuisen näköisisä metsistä, missä pappilan torpat ja mäkituvat ovat sijainneet.
Sinä se lepää tyynenä ja vauraana, hevoshakojen ja laajojen peltojen ympäröimänä, kauniin järvenselän avuatuessa sen eteen. Sen väentuvassa Linna on rippikoulunsa käynyt ja sen maat ovat jo pakanuuden ajalla olleet palvonta -ja kulttipaikkoja, minkä kerroksittaisuuden Linna antaa heti kirjansa alkumetreillä näkyä Jussin kylväessä ensimmäistä ruistaan:” Vähän niin kuin itseäänkin kaihtaen hän otti kirveen ja iski sen maahan hamarastaan, terä ylöspäin...Sitten hän otti lakin päästään, laskeutui polvilleen ja risti kätensä.”



Kirkko
”Rasittuneet ja väsyneet kasvot ilmaisivat vavahtelullaan hänen mielenliikutuksensa. Silmien kostean hartaaseen loisteeseen sekaantui ylpeätä äidiniloa niiden katsellessa, miten pojan pystypäinen olemus hävisi kirkon ovesta sisään.”
Aiemmin oli Elina vannonut, ettei enää koskaan mene kirkkoon, mutta nyt hän esikoisensa ripillepääsyn yhteydessä alkoi löytää uudelleen saarnasta sanomaa. Kun kuolemaa ja kärsimystä on ympärillä liikaa, on joko uskottava entistä lujemmin tai lopetettava se kokonaan.
Urjalan ensimmäinen kirkko sijaitsi Kortejärven etelä-päässä, samalla paikalla missä edelleen on 1500-luvulla rakennettu kivisakasti. Nykyinen kirkko on seissyt Urjalan keskustassa vuodesta 1806, ja sen esineistöstä iso osa on pitäjäläisten lahjoittamaa.



Säätiötalo
”Tämä nyt vasta talo on, täältä kun täytyy mennä milloin ikkunasta milloin takaovesta...Eikö olisi syytä kutsua suojeluskunta turvaamaan rauhaa ja laillista yhteiskuntajärjestystä?” Jos osaisivat puhua, kertoisivat säätiötalon seinät monta murheellista tarinaa, eikä tämä Kivivuoren Janneen kohdistuneen muilutuksen epäoikeudenukainen oikeudenkäynti, minkä päätteeksi muiluttajat kukitettiin ja uhri joutui karkaamaan takaovesta , ollut pahimmasta päästä alkuunkaan. Täällä nimittäin joutuivat kuulemaan kuolemantuomionsa pentinkulmalaiset sisällissodan päätyttyä. Vaan saatiin täältä Koskeloiden pirttiin, Elinan lipaston päälle yksi iloinenkin perhekalleus; Vilhon koulujen välisissä hiihtokilpailuissa voittama hopealusikka, ensimmäinen palkinto, mikä herkisti jopa Akselin mieltä.
Urjalan keskustassa, kirkkoa vastapäätä sijaitseva Säätiötalo on muuttanut muotoaan ja nimeään vuosikymmenien varrella aina tarpeen ja tilanteen mukaan. Kokouksien, juhlien ja huvitilaisuuksien pitopaikkana se toimii edelleen, ja sitä Linna piti esikuvan trilogiansa Kunnallistalolle.



Pohjantähti
”Siellä jossain se oli, suuri käsittämätön mahti, joka otti ja antoi. Ja tuosta pienestä taivaankaistaleesta, jossa vilkkui pari himmeätä taivaanrannan tähteä, tuli hänen mieleensä kevyempi ja levollisempi tunne.”
Niin antoi pohjoisen tähtitaivas lohtua ja turvaa Elinalle Akselin ollessa sotimassa, kuin Akselille itselleen hänen väijykuopassa maatessaan. Eivätkä olleet harvat ne kerrat, kun Koskelan väestä joku ilta-askareiltaan palatessaan viivytti kulkuaan pihatantereella, ihan vain saadakseen oman osansa tähtien hiljaisesta, vakaasta tuikkeesta. 
Elämä myllersi ja oli usein epävarmaa, Jumalakin tuntui koettelevan rankalla kädellä. Tähtitaivaan kierron ihminen kuitenkin tunsi, se oli sitä mitä se oli luvannutkin olla. Pohjantähti ilmestyi paikoilleen eikä pettänyt, ja se kesti kaiken , mitä ihmisen mielessä liikkui.
Monesti olen maailmalla pohjantähteä taivaalta etsiessäni miettinyt, olenko ainoa sitä joka ilta etsivä ja onko se merkityksellinen vain meille suomalaisille. Kun Linnan Pohjantähti-trilogiaa käännettiin ensimmäistä kertaa ruotsiksi, nimettiin jokainen trilogian osa erikseen, mutta yhdenkään osan nimeksi ei tullut Täällä Pohjantähden alla. Sen kaiken-avaavaa merkitystä ei kuulema ymmärtäisi ruotsinkielinen kansa, jolle myöskään samannimisen virren sanat eivät olleet tuttuja.
Vahvan liikutuksen vallassa sain näin vastauksen pohdintaani, olkoonkin, että myöhemmin muiden kielien käännösnimissä Pohjantähti esiintyy. Mutta, nehän ovat vain käännöksiä. Pohjantähden symbolinen sisältö taitaa olla meille varattu.