Via Domitia, polkupyörillä Alpeilta Välimerelle, huhtikuu 2012, osa 1

Kevään valo vei mieleni Caminolle,  kaikille niille yhteensä ja jokaiselle niistä erikseen. Se halusi minun erkaantuvan välillä etruskeista, Venäjästä ja aivan kaikesta, halusi minun muistavan hetkeen pysähtymisen taian, tien tuoman vapauden, maailman kauneuden ja ihmeiden kokemisen, jos vain on halukas niitä vastaanottamaan. Se halusi muistuttaa  hyvän väsymyksen tuomasta tunteesta, levon virkistävyydestä ja yksinkertaisen elämän tuomasta suuresta tyydytyksestä.

Jostain sitten vain valikoitui ensimmäiseksi kuudesta pyhiinvaelluksestamme, Caminosta, Tiestä kohti Santiago de Compostelaa, juuri tämä Via Domitia, vanha kauppareitti Rooman ja silloisen Hispanian (Espanja) välillä, sekä Välimeren rantoja seurailleen Rooman ja Santiagon välisen pyhiinvaellusreitin vaihtoehtoinen pätkä.

Alpeilta Välimerelle huhtikuussa, läpi koko keväisen Provencen, oli vetänyt meitä puoleensa jo pitkään, mutta sen pituus ei tuntunut riittävältä, siihen olisi pitänyt lisätä Stevensonin reittiä Ceveneseillä, mutta siitä olisi seurannut siksakkia, ja me halusimme suoraa viivaa, joten vaihtoehdoksi nousi Bretagnen kärjestä alas Ranskan länsi-rannikkoa kulkeva Camino, mutta sen huonoksi puoleksi nousi hankala paluu autolle pyörien kanssa. Niinpä kulutimme melkein kaksi viikkoa asuntoautosta käsin pitkin Saksan maata retkeillen ja kylpylöissä kylpien sekä töitä tehden, kunnes aikaa olikin jäljellä niin vähän, ettei muuhun kuin Via Domitiaan ollut mahdollisuutta.

Asuntoautomme jätimme Italian puolelle Oulxiin leirintäalueelle, vaikka tämä reitin osa virallisesti alkaakin Ranskan puolelta, ylhäältä Montgenevren solasta, mutta meille tuottaa mielihyvää ylitellä vuoria, joten halusimme aloittaa alhaalta.
Reitti, mikä vastoin kuvitelmaamme, ei muodostunutkaan alamaestä Alpeilta merelle, oli mahdoton kulkea täysin reittimerkkien mukaan, sillä nousut ja laskut eivät poluilla aina olleet pyöräilijäystävällisiä.  Huhtikuussa tuona vuonna myös lunta oli paikoin niin paljon, tai rankan vesisateen   tuomaa mutaa ja löysää maata, että kävelijä olisi poluilla edennyt pyöräilijää puolta nopeammin. Toisaalta, hiekkatiet kuuluivat usein myös virallisen reitin ohjelmistoon, kuten myös avalttipätkätkin, ettemme aivan paitsioon joutuneet. Ilman hyviä, 1:200 000 tai 1:150 000 karttoja emme kuitenkaan olisi pärjänneet, pelkällä opaskirjalla siis.

Toimimme myös osin omien camino-tapojemme vastaisesti, sillä yleensä caminot eivät ole meille nähtävyyksiä varten vaan tietä, mutta Provencea emme kyeneet vastustamaan, ja teimme myös omia sovelluksia reittiin päästäksemme esim Vauclusin lähteelle ja Rustrelin okra-vuorille sekä Gargasin okra-kaivoksille. Reitin lopetuksen halusimme tapahtuvan meille merkitykselliseksi muodostuneseen Saintes Maries de la Meriin, Arlesin (reitin virallisen päätepisteen ja Espanjaa kohti käännöksen) jäädessä vain välietapiksi.

Päivämatkoja en kykyne teille nyt kertomaan, enkä tarkkaa kokonaismatkaakaan, sillä pyörän matkamittari lakkasi toimimasta puolessa välissä retkeä, joten hylkäsimme kilometrit. Googlemaps antaa karkeaksi pituudeksi sen piirtämälle reitille 440km, mutta satasen saa varmaan ainakin lisätä, sillä en kykene siihen käyttämiämme pikkuteitä, polkuja ja mutkia sekä mutkan mutkia piirtämään.
Tämä matka ei kuitenkaan kisannut pisimmistä päivämatkoista, keskityimme ylämäkiin ja elämykisin, hetkeen ja hikeen.

Reitti oli kokonaisuudessaan huikean kaunis, mutta varta vasten pyhiinvaeltajille tarkoitettuja palveluja (halpoja majataloja, messuja, yhteisruokailuja yms) ei juurikaan ole. Muuta majoitus on riittävästi, sesongin ulkopuolella tosin aukiolot ovat rajoitettuja esim hotellien vastaanotto saattaa mennä kahdeksalta illalla kiinni. Reitin kulkeminen melko lähellä isoa tietä ja kaupunkeja (Durance-joen laakso) aiheuttaa vaeltajalle sen hankalan ilmiön, että reitin varrelle osuvat pikkukylät ovat keskiverto-caminoreiteistä poiketen pitkälti vain nukkumakyliksi muuttuneita, eikä ruokakauppoja, pieniäkään, löydy totuttuun tapaan, joten ennakointi on todella tärkeää, ja kaupassa pitää käydä  aina, kun semmoinen tulee vastaan, ja juotavaa kuljetettava mukana tavallista runsaammin.

Yhteisenä kuvatekstinä kaikille tämän kappaleen kuville sopii jotain sen kaltaista kuin, että on niin monta syytä (ja tässä on vain muutama hassu valittuna) pysähtyä matkan varrelle, ettei aina meinaa ehtiä Caminon lähtöpisteeseen lainkaan...mutta sitten saattaakin huomata, että koko elämä on yhtä caminoa...:)

Tämä vaatii erikoismaininnan, sillä huom! täälläkin on simpukkamerkki!!! ja ollaan siis Pohjois-Saksassa Lüneburgin nummilla!

la  21.4   Oulx - Briancon

Huikea, iloa ja vapautta pulppuava tunne, kun tavarat vihdoin ovat pyörälaukuissa, auton oven saa lukita, ja voi vain polkaista eteenpäin. Katse kiertää ympäri leirintäalueen painaakseen lähtöpaikan talteen mielen syvyyksiin, palaa vielä autoon, ja unohtaa sitten kaiken menneen. Yhtäkkiä edessä on vain tie, 10 päivää polkemista ja heti kättelyssä 20 km yhtäjaksoinen ylämäki Montgenevren solaan, 1860 metriin reilun tonnin lähtökorkeudesta.

Kun miettii 750 metrin nostamista pystyyn (korkeuseromme), lämpötilan laskemista asteittan +16sta miinus yhteen, auringon muuttumista hyisen vesisateen kautta runsaita riekaleita päin naamaa paiskovaksi räntäsateeksi, ja ottaa huomioon, että kyseessä on vuoden ensimmäinen polkaisumme, olemme huisan tyytyväisiä ollessamme ylhäällä solassa, Ranskan puolella kolmen ja puolen tunnin kuluttua autolta lähdöstä. Huikean tyytyväinen on sitä paitsi mitättömän laiha ilmaisu ainakin minun tunteistani, minä suorastaan ratkean riemusta, vaikka hytisenkin kylmyydestä, sillä gorevaatteissa nousussa tullut hiki jäähtyy pakkasessa nopsaan.

Metristen lumimassojen keskellä olevat laajat pälvet ja totaalisen kuollut kylä paljastavat laskettelukauden päättyneen, eivätkä lämpöisät ravintolat tarjoile meille suojaa sen paremmin kuin ruokaakaan, joten riisuudumme  kylän keskellä pimeän infomökin seinustalla pukeaksemme yllemme (gorevaatteiden alle) käytännössä kaikki lämpöiset varavaatteemme. Hetken päästä, 15 km alamäen päästyä vauhtiin, toivomme kipeämmin kuin mitään muuta, että saisimme alamäen sijaan polkea edelleen ylöspäin, sillä olemme niin jäässä, että on vähän väliä pysähdyttävä hieromaan sormiin tuntoa, jotta jarrukahvoja saa puristettua tarpeeksi lujaa, jottei aja ulos hiusneulamutkista. Pimeällä märällä asvaltilla jarruttaminen on näillä teillä täyttä työtä, mutta onneksi vastaantulevaa liikennettä ei lauantai-iltana juuri ole, ja vielä suuremmaksi onneksi aivan keskellä korpea pimeydestä erottuu kutsuvan pizzerian valomainos. Saan kylmästä kipeät sormeni sulamaan ruokalistojen lukukuntoon vasta lämmiteltyäni niitä aikani hyvin kuumaa ja suurta teekuppia vasten.

Käpertyessämme kylki kyljessä pehmoisten paksujen untavapeitteiden alle romanttisessa alppityylisessä hotelllihuoneessamme Brianconissa, etsittyämme sitä ennen hotellin ulko-oveen ja huoneeseemme käyvät avaimet pienestä "linnunpöntöstä" ystävällisen tervetuloakirjeen kera, (olimme tehneet netissä varmuuden vuoksi varauksen juuri ennen lähtöämme autolta) tuntuu siltä, että koko Caminon ja pyöräretkeilyn syvin olemus kulminoitui jo tuon ensimmäisen puolikkaan pyöräilypäivän olemuksessa.

Riemu on suur kun kaikki on valmista ja tie kutsuu kulkijaa.

Italian "tielaitoksen punainen" on käytössä läpi maan!

Franciaan ollaan matkalla. Siinä, kun fillarilla siirrytään maasta toiseen, on jotain äärettömän suurta kiehtovuutta.

Täällä vissiin harrastetaan hiihtoa ja mäenlaskua aika paljon....:)

Alppien "varjoisella" puolella, idässä siis, kevät tulee aina viiveellä.

Tuonne ylös on tarkoitus mennä, kulkusuunta oikealta vasemmalle

Yksi miellyttävimpiä tunnelikokemuksia , sillä ikkunoista tulevan valon lisäksi niistä poistuu autojen pakokaasut.

Tunnelin ikkunasta ulos.

Tuolta alhaalta ollan tultu, vasemmalla olevan kylän läpi, eli kuvan ulkopuolelta vasemmasta reunasta.

Vauhdista napattu kuva, mutta sisältö on laatua tärkeämpi, edessä on uusi maa :)

Ylhäällä solassa on pakkasta, ja edessä alamäkeä 15 km. Pyörälaukuista on kaivettava gorepuvun alle kaikki mahdolliset varavaatteet.

Kauden ekaksi polkaisuksi ihan kohtuusuoritus, reilusta tonnista 1860 metriin , iltaverryttelynä :)

Se on siinä.

 su   22. 4  Briancon - Mont Dauphin

Säteilevän kirkas sunnuntai, lumihuiput, kirkonkellot ja tuoreet aamiaissämpylät. Aamiaistarjontaan onneksi vaikuttaa alppi-alue missä olemme, ja saamme perusranskalaisen hillo-patonki-croissant-kahvi-tyylin sijaan leikkeleitä, munia, jugurttia ja hedelmiä, edellämainittujen lisäksi. Pyöräilijän päivä kun alkaa kehnosti, jos tien päälle pitää lähteä nälkäisenä, ja niinpä toisinaan hotelliaamisen jälkeen joudumme jatkamme sitä huoneessa omilla eväillä, mm. hedelmillä, metwurstilla ja saksalaisella kestoleivällä.

Briancon on sijainniltaan hieno mutta hankala, käsittämättömän jyrkkään rinteeseen rakentunut kaupunki. Lähiseudun ilmeisen upeiden laskettelurinteiden lisäksi kaupunkiin tullaan kuitenkin vain sen yläosan takia; siellä, kaiken huipulla nimittäin sijaitsee vanha muurikaupunki sekä sotilaslinnoitukset 1600-luvun lopulta, piiritysasiantuntija ja sotilasarkkitehti Vaubanin 1600-luvun lopulla luoma kokonaisuus. Herra Vauban, luotuaan Ranskan rajoille 160 linnoitusta käsittävän verkoston, sai Aurinkokuninkaalta, Ludvig 14. palkkioksi Ranskan marsalkan arvonimen, ja hänen merkityksestään tuon ajan ranskalle kertoo kai aika paljon  lause" Vaubanin rakentama kaupunki on pelastunut kaupunki, mutta kaupunki, joka on saanut vastaansa Vaubanin, on tuhoon tuomittu”. 

Pyhäpäivän kaikkialle levittäytynyt levollisuus erikoisen kirkkaan ja kuulaan ilman, historian havinan ja laakson pohjukasta löytyneen vesiaiheisen puistoon yhdistettynä viivyttävät lähtöämme lounas-ajan viimeisiin hetkiin niin, että hädin tuskin ennätämme syödä litteät pihvit pavuilla ja ranskalaisilla, ja päätämme jättää jälkkärit seuraavalle tauolle.

Hahaa, mitä harhaluuloa. Samoin kuin kuvitelmamme siitä, että itse asiassa laskettelemme Alpeilta alas Välimerelle tätä Durance-joen vartta reilussa viikossa, nimenomaan laskettelemme. No, seuraavan 45 km pätkällä ei löydy ainuttakaan avonaista kahvilaa, paitsi se yksi, minkä auringonpaisteiseen ulkopöytään jo ehdimme istua, ennen kuin meille kerrotaan, ettei heillä ole MITÄÄN syötävää kahvin kanssa, ei edes pussiin pakattuja kestocroissantteja. Ja sen samaisen 45 km matkalla vastaamme nousee niin monta niin pitkää ja niin jyrkkää ylämäkeä, että jälkiruoan kaipuumme muuttuu ruoka-näläksi, ja kuin ihmeen kaupalla törmäämmekin liikkuvaan pizza-bussiin ihanine puu-uunisavuineen, ja teemme ymmärrettävän tilauksen ruokalistaranskallamme, kunnes selviää, että uuni on valmis vasta puolentoista tunnin päästä! Voi pettymyksen karvas kalkki, ja seuraava ylämäkikin on niin jyrkkä, että hädin tuskin jaksan pyörän taluttaen työntää ylös.

Älkää kuitenkaan luuko, että retkemme olisi kääntynyt nurjaksi, ehei. Tämä kaikki vain kuuluu kuvioon, vastoinkäymiset ja onnistumiset, tunteiden vuorottelu,väsyminen ja virkistyminen, yllättävät ihanuudet nurkan takana, salaisuudet, mitkä löytyvät vain etsimällä ja suostumalla epävarmuuteen. 
Poljemme mahdollisimman kaukana laakson päätiestä, N94, ja säälimme autoilijoita siitä, että menettävät nämä kaikki korkeammalla , laakson länsipuolella kulkevilta pikkuteiltä ja poluilta aukeavat maisemat, ja hiljaisuuden, mikä täällä vallitsee.

Illan viileydessä saamme lopulta lasketella alas laaksoon, emmekä enää jaksa kiivetä Mont Dauphinin kukkulan päällä sijaitsevaan linnoituskaupunkiin, vaan jäämme suosiolla maantien laitaan, sen alapuolelta löytämäämme motelliin yöksi. Jos jätämme venyttelyn ja suihkun väliin, ehdimme saada illallistakin, mikä miellyttää sunnuntain vuoksi vähin eväin liikkuvia, ja koko päivän jälkiruokaa metsästäneitä kulkijoita. Mutta täytyy näköjään tsempata aikataulujen kanssa, sekä ruoka-ajat että hotellien aukiolot näyttävät olevan sesonkien välisellä hiljaiskaudella tosi rajoitetut.

Briancon ylhäältä vanhankuapungin laidalta katsottuna.

Italiasta tullessa voi pysäköidä heti tänne ylös, laskettelurinteiden viereiselle p-paikalle, ja lähteä tästä tutustumaan vanhaankaupunkiin. Alhalta on piiitkä jyrkkä mäki kävellä tänne takaisin.

Kulku vanhaankaupunkiin käy läpi porttien, tyypilliseen muurikaupungin tapaan.

Vanhankaupungin kapeilta kaduilta ei puutu väriä.

Vaubanin puolustuslinnakejärjestelmä on hyvin kattava, tässä osa yksi Italian suunnalta.

Kuva Italian suuntaan. Via Domitia kulkee tuon sillan kautta, mutta me jouduimme ylempänä reitillä olevan lumen takia käyttämään maantietä.

Alakaupungin puisto vaikutti kiehtovalta.

Tiemme vie meidät tuonne Alppien väliin, kuvan keskeltä ulos. 

Italian puolelta tullessa Briancon näyttäytty tällaisena. Ylhäällä aubanin linnoitus ja kaupunki laskee sen alle kerros kerrokselta.

Alakaupungista löytyi hauska puisto, minkä taka-osassa kiipeilypuisto.

Vaubanin tekele.

Kevät Alpeilla näyttää tyypillisimmillään  tältä! Pohjoisrinteet harmaita, etelärinteet lehdessä ja kukassa.

Enpä näköjään ole pysynyt pyöräilijäkaistalla, mutta mahdottoman hyvä keksintö!

Vaihtoehtoasumista.

Autotie, siis päätie, kulkee laakson itäpuolella, eli tästä katsottuna vasemmalla. Jos liikut täällä autolla ilman kiirettä, suosittelen pikkuteitä länsipuolella laaksoa , sillä maisemat ovat täällä huisemmat.

Vastaantulijoita, pyhiinvaeltajia, joilla kyydissään Musta Madonna. 

Koko pyöräilyosuuden turhaan etsimämme kahvila on tässä, päivän viimeisessä meitä koskettavassa valossa. Tosin se ei tarjoile kahvia, vaan suolapähkinöitä ja tuoremehua, näkkileipää ja sulatejuustoa. Venyttely on tarpeen joka välissä 

Syvät laaksot vetäytyvät illan varjoon aikaisin. Durance-joki ja tuleva yöpaikkamme Mont Dauphne laakson perukoilla.

Illan viimeinen valo.

ma 23.4  Mont Dauphin - Sanctuaire Notre Dame du Laus eli Lausin luostari lyhyesti ilmaistuna

Maanantai kulkee lämpimästä auringosta aurinkoon, auringosta pilveen, pilvestä sateeseen ja lopulta sateesta hyvin kylmään sateeseen. Hengästyttävän upeiden lumihuippuisten vuorten lisäksi seuraamme ilmestyy lämmin, roomalaisten käyttämä kalkkipitoinen luonnonlähde (400 ajanlaskumme alkuvuosina painettua, lähteeltä 1800-luvulla löydettyä kolikko odottavat gapin museossa), kukkia, koiria, tekojärvi ja järven keskellä tönöttävä kirkko.
Poljemme korkeuksissa ja poljemme matalalla, lounastamme kioskin pihalla tien laidalla, etsimme  sateessa jälkiruokaa, taaskin turhaan, ja etsimme lämmintä suolaista välipalaa mutta joudumme tyytymään kaupan antimiin kylmässä sateessa markiisin alla  niitä seisten syöden, ja niiden päälle syötävää  tarjoamattomassa kahvilassa kuumaa kahvia juoden sekä kahvilan lilliputtivessassa sadevaatteiden alla lämpimien vaatteiden vaihtoon.
Järvestä on viety vesi ja ikävöimme koiraamme paikallisen hauvan tehdessä meille ruokaseuraa, (ikävöimme koiraa???!!!), vaihdamme pyörääni satulaa sateessa vilkasliikenteisen tien laidalla (fillari ostettiin päivä ennen lähtöä, ja kovin kovan ja kapean satulan seuraajaksi hankittiin varmuuden vuoksi toinen, kun en osannut päättää niiden paremmudesta), ja juuri kun luulemme olevamme kivenheiton päässä majapaikastamme, tajuammekin joutuvamme kiipeämään ylös korkeuksissa häämöttävälle kukkulanhuipulle, ja poljemme vielä puoli tuntia hiekkatietä suoraan ylös, ja tämän ylämäen aikana hämärä vaihtuu pimeäksi. Kyllä, arvaan kysymyksenne, olemme soittaneet luostariin ennakolta, ja varmistaneet, että heillä on tarjolla leposija meillekin. Onneksemme Italiasta linja-autolla saapuva kehitysvammasiten pyhiinvaellusryhmä on myöhäsä, ja illallinen odottaa heitä, joten se odottaa myös meitä, ja saamme venytellä, suihkutella ja vaihtaa puhtaat lämpimät vaatteet ylle ennen mielenkiintoista ryhmäruokailua isossa luostarin ruokasalissa.
Vaikka huoneessamme on patteri, ja se on kuuma, ja minulla pitkälahkeisen yöpuvun päällä fleesepusakka ja villasukat ja paksujen peitteiden päällä päiväpeitto, en lämpene ennen aamua, enkä saa levättyä ilman särkylääkettä. Näin väsynyt muistan olleeni viimeksi talvivaelluksella Kevon kanjonissa vuonna 1986, kun saavuimme Kuivin kämpälle ylipitkän umpihankihiihdon päätteeksi.

Kelpo majapaikka päätien varrella Mont Dauphinen alapuolella.

Takan keskellä Mont Dauphnen kukkulakaupunki.

Reittimerkkejä on opittava etsimään luovasti. Simpukka vie Santiagoon,  punavalkoraidat on kansainvälinen pitkän matkan vaellusreitin merkintätapa.

Petrifianten lämmin kalkkipitoinen lähde on ollut ajanlaskumme alkuvuosina roomalaisten sotilaiden, kauppiaiden ja muiden tienkäyttäjien kylpypaikkana.

Tämän kuvan oli päästävä tänne, sillä on blogini "nimikirjoituskuva" :)

Lehtikuusessa jo uudet neulaset, vaikka kevät ei ole yltänyt varsinaisiin lehtipuihin asti.

Kuka tuntee tämän "loisen"? Siinäpä joulun romanttinen kasvi, misteli, mikä siis kasvaa  aina jonkun toisen kasvin  päällyskasvina.

Kevät on, vallaton.

Kaikki tiet vievät Santiago de Compostelaan, seuraamme siis simpukkaa, mikä on tämän Tien symboli. Ranskassa kaikki pitkänmatkan vaellusreiti ovat GR-joku numero, eli Grand Route = suuri/pitkä reitti, ja sitten numero perässä, kertomassa mistä reitistä on kyse. GR-reiteistä löytyy opaskirjoja ja netistä selostuksia hyvinkin tarkkaan.

Lounastauolla pyöränkorjauspuuhia, seurana jonkun muun kuin meidän koira.....

Reittimme tulee vasemmalta vuorten välistä.

Tässä olisi pizzeria, mikä täysin maan aukioloaikojen vastaisesti tarjoilisi lämmintä ruokaa koko päivä, MUTTA tänään siltä on sähköt poikki, se ei saa edes ulko-oviaan kiinni, eikä siis voi valmistaa meille mitään. Syömme siis kaupan eväitä.

Savines-le-Lac on kylä sillan toisella puolen, sieltä mistä tulemme.

Joku on vienyt järvestä veden. Kirkkoon päästään vain soutaen.

Lausin luostarin pikkukappeli toivottaa tulijat tervetulleiksi. Ja tämä blogi vaihtaa värin kaikista kuvista, mihin olen kaivanut vähän valoa lisää...

Kasvoilla näkyy väsymys...:)

ti  24.4 Lausin luostari -  La Motte du Caire

Uni on ollut ilmeisen syvää, sillä heräämis-tuska, mikä vaelluksilla toisinaan äityy suureksi,  haihtuu nopeasti uuden päivän ja luostarin vaikuttavuuden alta pois. Ryhmäruokailu-aamiaisen, lue patonginpaloja valtavista pyykkikoreista, hillo-ja voinappeja sekä maitokahvia isoista kulhoista ranskan ja italiankielten raikuvassa sekamelskassa, rukous ja kuulutuksia mistä emme saa tolkkua, ja sitten väki hajaantuukin omille teilleen. Taitaa olla työpajaa, rukouskokousta, rastirataa vuoren rinteillä ja jotain muutakin. Saamme osallistua vielä lounaalle, ja sitä ennen kiertelemme paikkoihin tutustumassa sekä  hämillämme että vierautta tuntien kuin toisaalta liikuttuneina sitä pienestä hetkestä, jonka tunnemme olevamme osa tätä yhteisöä, minkä perustamiseen on vaikuttanut kovin kauan sitten pieni paimentyttö, jolle Neitsyt Maria ilmestyi useaan otteeseen.

Viimeisen luostarissa nauttimamme ryhmäruokailun, mitkä aamiaista lukuun ottamatta tarjoillaan pöytiin, ja menu on kaikille sama, alkupalat, pääruoka ja jälkiruoka, jälkeen tuntuu haikealta luovuttaa pois pieni valkoiseksi kalkittu siisti huone, mutta kulkurin vietti saa vallan oikeastaan heti satulaan päästyä.

Tämä päivä osoittautuu todelliseksi kohtamisten päiväksi, sillä poljettuamme mietteissämme halki syvän pilvisten laaksojen ja yli patojen, ohitettuamme mammutinjalkavuoria, evästeltyämme jäätävän kaunissa ja kylmässä ilta-auringossa ja noustuamme korkeisiin laaksoihin, missä kiipeilyreitit ja riippusillat odottavat vahvahermoisia ja missä hedälmäpuiden ylle viritellään harsoja hallaa varten, löydämme tiemme saksalaisen miehen majataloon, ja saamme meitä varten valmistamansa illallisen lisukkkeena runsaan määrän tarinoita miehen puhuttelevasta menneisyydestä.

Saatoin liioitela, kun väitin unen olleen syvää..tai sitten sitä ei vain ollut riittävästi...:) Aamiaiskahvia siis kulhoisa!

Luostarin kirkossa.

Aamu luostarissa.

 Paimentyttö Benoite, jolle Neitsyt Maria ilmestyi . Jollen ihan väärin ymmärtänyt selostuksia luostarin seinillä, liittyisi luostari vahvasti kehitysvammaisiin, ja olisiko niin, että juuri Benoit olisi ollut lievästi kehitysvammainen...

Luostarin ikkunasta.

Luostarin ympärille on rakentunut pieni kylä, missä ainakin henkilökunta asuu.

Viimeinen ateriamme Lausissa.

Luostarin majoitustiloja.

Luostarin vuoren ympäri kiertää vaelluspolku, minkä varrella on rasteja ja lepoppaikkoja.

Matka jatkuu vuorelta alas ja alhaalla oikealle laaksoon.

Niskajumppaa.

Mamutinjalka-vuoria.

Ylämäkiä tykkäävät laittaa reitillemme, tulemme siis tuolta alhaalta.

Hiukan hämäävää kun padon reunoille kielletään ehdottomasti meno, vaarallista on kovasti, mutta kävely-ja pyöräilyreitti sitä pitkin kuitenkin kulkee. Ehkä kielto koskee sitten noita viistoja reunoja, sillä vettä päästetään silloin tällöin padosta läpi niin että se nousee ykskaks yllättäin reunoille asti.

Halla-yö on tulossa, hedelmäpuut on harsotettava jottei kukinta palellu.

Pitkiä, hämäävän jyrkkiä nousuja (semmoisia, kun mäkeä ei näe, mutta tuntuu kuin joku vetäisi sinua kuminauhalla taaksepäin) illan viimeisillä kilometreillä virkisti mielenkiintoinen luonto.