Ekaa kertaa

Ekaa kertaa  

Jossain puolalaisen maaseudun uumenissa pysähdymme rekkaparkille yöpymään. Ilmassa on dieselin käryä ja lehmien hajua. Maissipelto heiluu hiljaa pimeässä illassa ja asvaltista huokuu menneen päivän paahde. On täysikuu ja sammakot kurnuttavat hurjina lammessa huoltoaseman takana. Kuopuksemme huokaa hiljaa ihastuksesta, ja toteaa ääneen, että nyt tuntuu lomalta.

Tämän hetken, ja ekan leirintämatkailukertamme välissä on vuosia vierahtänyt ja lapsia siunaantunut. Välineet ja varusteet ovat vaihdelleet, mutta innnostus päästä matkaan, ja matkasta aiheutuva mielihyvä eivät sitä ole tehneet. Satakoon matkalla vaikka jääpuikkoja, ja elettäköön matkaan pääsyn vuoksi puurodietillä kuukausi, reissuun on päästävä ja elo reissun päällä on juhlaa ja seikkailua, sellaista, mikä ruokkii mieltä ja sivelee sielua. 

Minua pyydettiin kirjoittamaan jotain jotain matkailusta. Vaikka jotain, mikä rohkaisisi lukijoita lähtemään itsekin reissuun. Ja aikani pähkäiltyäni, päätin kirjoittaa peloista, epäluuloista ja haasteista, joita ekoilla matkoillamme kohtasimme. Ai miksi ihmeessä?

Matkaan.

Eletään kesää 1988. Avioliittomme on lähes nelivuotinen, esikoisemme kahdeksan kuukauden, ja allamme pieni työsuhdefarmari, lastattuna vaellusteltalla, leikkikehällä ja trangialla. Olemme saapuneet Eurooppaan komeasti laivalla, suoraan Helsingistä Saksaan, sillä alle 26 vuotiaina saimme matkan kansipaikoilla järjettömän halpaan hintaan kansainvälisellä nuorisokortilla. 

Olemme matkalla kiertämään ympäri Ranskanmaan, mutta olen esittänyt miehelleni toiveen maanvaihdosta, mikäli kapeat keskiaikaiset kaupunkien kadut (mitä opaskirjojen mukaan maa on täynnänsä) alkavat liikaa ahdistaa.

Alamme tuohon muuten niin kiehtovalta kuulostavaan maahan pääsyä kuitenkin epäillä, sillä Saksan moottoritiet ovat mystiset. Juuri kun olemme oppineet hakemaan kartasta kaukaa tiemme varrella olevan ison paikkakunnan nimen, ja ymmärrämme seurata opasteista sitä, se katoaa tyystin, ja kyltteihin vyöryy toinen toistaan vieraampia paikannimiä, eikä kohteestamme ole enää mitään tietoa! Missä välissä olisi pitänyt kääntyä liittymästä ulos, eihän sellaista edes ollut, ja jos oli, ei siinä mainittu kaupunkiamme. Ja kun aikamme epätietoisina ja rystyset valkeina ajamme, ilmestyy kaupunkimme nimi kyltteihin, aivan kuin tyhjästä nousseena. Ja tätä jatkuu niin kauan, kunnes maan raja vaihtuu, kadottaen vähänkään tutun kielen, ja saamme arpoa vauvalle pullon täytteeksi milloin piimää, milloin jugurttia, minkä hedelmänpalaset ikävästi tukkivat tutin reiän.

Ranskaan.

Ranska on kaunis, kapeat kadut eivät ahdista, ja kierrämme sen rannikkoa myötäillen alas Pyrenneille, josta ponkaisemme keskeltä ylös ja Pariisin kautta takaisin Saksaan. Syömme isoista kattiloista simpukoita ranskanperunoiden kera, lettuja juustolla ja kinkulla ja fondyytä trangialla leirintäalueen nurmikolla. Haistamme meren vuorovesineen, tarvomme lumessa vuorten rinteillä, kuljmeme luolissa ja kanjoneissa, näemme Eiffeltorninkin, mutta miksi ihmeessä kaupat, uimalat, turisti-infot ja ravintolat ovat kiinni silloin, kun niitä normaalisti ihmisen on tapana käyttää, keskellä päivää siis. Ravintolassa saattaa nähdä henkilökunnan syömässä, mutta ovea ei avata, vaikka kuinka koputtaisi. Suututtaa. Kaikkien muiden palveluammattien edustajat lienevät lähteneet lomalle, sillä niiden ovilla riippuvissa kylteissä lukee ”Ferme”. Se saattaisi tarkoittaa maatilaa tai muuta vastaavaa, eikö?

Suljettujen ovien turhautumasta huolimatta elämä jatkuu muuten mallikkaasti. Leirintäalueelle saavuttuamme pystytämme leikkehän, vuoraamme sen pohjan avaruushuovalla, ja auringon paistaessa kiinnitämme sen laitaan ison avatun sateenvarjon paahteelta suojaamaan. Vauva kehään omaan vapauteensa lelujen kera, ja me vanhemmat rauhassa teltan pystytykseen ja ruoan laittoon.

Bordeauxissa ohjelmistoon tulee ennalta suunnittelematon muutos; autoomme on kaupunkikävelyn aikana murtauduttu. Mitään ei ole varastettu, sillä kamera ja passipussit ovat koko ajan kaulassamme, ja retkikamppeet eivätkä vauvan varusteet rosvoa ole kiinnostaneet. Sotku on kuitenkin melkoinen, olo häväisty, ja vakuutuslaitosta varten vaaditaan asiasta poliisin selvitys.

Laitoksella vierähtääkin pitkä ilta, minkä päätteeksi käy ilmi, ettei kaupungissa ole leirintäaluetta ja kaikki hotellit ovat täysiä, seudulla pidettävän konferenssin vuoksi. Olemme tunteja sitten saaneet tulkiksemme ajokorttiasioitaan hoitamaan tulleen englannintaitoisen miehen, joka yhdessä poliisien kanssa paneutuu hoitamaan yöpymis-ongelmaamme, ja heureka, he keksivät paikan, mikä kuulema majoittaa pulaan joutuneita matkailijoita, ja meidät luvataan opastaa perille.

Naisille ja miehille on omat osastonsa, mutta mitäs tuosta, tämä ei edes maksa mitään. Hakiessani tyhjää sänkyä vauvalle ja itselleni, ihmettelen hieman aukkoja pienten huoneiden väleissä; ovet puuttuvat tyystin, mutta nukahdan hyvillä mielin, aamulla on mielenkiintoista jutella muiden matkalaisten kanssa, ja kuulla heidän kokemuksiaan. Harmikseni kukaan ei aamulla puhu englantia, eivätkä naiset muutenkaan vaikuta aivan perus-turisteilta, mutta hyvin ystävällisesti he hoitavat vauvaani, jotta saan käytyä suihkussa.

Aamiaisella tapaan Hannun, joka nauraen kertoo nukkuneensa sadan kovaa kuorsaavan miehen kanssa suuressa salissa, siivoojien katsoneen häntä(kin) inhoten, ja paikan olevan Bordeauxin Sosiaalihuolto. Vauvaani ovat siis hellästi hoitaneet kaupungin huorat ja Hannua valvottaneet alueen pultsarit. Ja tämän kirjavan seurakunnan keskellä juomme nyt maitokahvia valtavista kulhoista, ja noukimme patongin paloja ämpäreistä, minkä jälkeen eilinen tulkkimme tulee viemään meidät autokorjaamolle, missä automme siivotaan, ja ikkuna teipataan, ja eämä jatkuu siitä, mihin se eilen jäi. Paitsi että jotain on sisällämme muuttunut.

Eteenpäin.

Kulkurin loputon vietti vie kulkijaa eteenpäin, ja alamme oppia maailmaa. Ferme tarkoittaa yksinkertaisesti ”kiinni, suljettu”, siesta on aina kuulunut ja tulee kuulumaan Etelä-Eurooppalaiseen (osin myös keski) kulttuuriin, pidimmepä siitä tai emme, ja saksalainen moottoritielogiikka aukenee lopulta meillekin. Kykymme havainnoida pieniäkin vivahteita kasvaa samaa tahtia, mitä matkailun perusrutiinit tulevat tutuiksi. Luulemme olevamme jo melko kokeneita konkareita, kunnes huomaamme aloittavamme yhtäkkiä alusta, olemme uuden ekan kerran edessä, nyt paljon ensimmäistä ekaa kertaa avuttomimpina, kädet levällään, mieli täynnä tuhansia osin jäsentymättömiä kysymyksiä, ja rinnassa pelonsekainen uteliaisuus.

Usean vuoden jahkailun jälkeen halu olla rohkea voittaa vatsassa vellovan epämääräisen pelon, ja Venäjän viisumit pannaan hakuun. Pelko pilkotaan palasiksi kaivamalla mössöstä esiin täsmäkysymyksiä, joita on mahdollista käsitellä. Kuten, a) mistä siellä saa juomakelpoista vettä, entä suihkuvettä auton tankkiin

b) missä siellä uskaltaa yöpyä, entä pysäköidä päivällä retkien ajaksi c) mitkä tiet ovat ajokelpoisia d) miten voi saada viisumin ilman ”kutsujaa” eli ilman etukäteen tehtyä majoitusvarausta ja miten kaikesta muusta paperisodasta selviää ja e) ei oikeastaan olekaan enempää varsinaisia kysymyksiä, joten nyt on pitäydyttävä noissa neljässä, jottei homma leviä taas käsistä.

Uusinta.

Ja uskotteko, tulimme tasan kaksi viikkoa sitten Vartiuksen raja-aseman kautta takaisin Suomeen viikon kestäneeltä Venäjän reissulta, enkä ole vieläkään toipunut siitä. Ja tuskin koskaan toivunkaan, toivottavasti en, sillä niin riemullinen oli tuo kokemus. Saada tuntea seikkailu, hypätä tuntemattomaan ja selviytä siitä! Voittaa pelkonsa, ja huomata, että suljetunkin rajan takana asuu ihmisiä, jotka hymyilevät, uskovat huomiseen, ovat uteliaita ja avuliaita.

Kaikkiin kysymyksiimme ei löytynyt vastauksia ennen lähtöämme, mutta yhtäkkiä meidät ikään kuin ympäröitin kaikkialta satelevilla neuvoilla ja avulla, löytyi puhelinnumeroja hädän hetkiksi, sanakirjaa, tullilappuja suomennettuina, viime hetken vinkkejä rajan tuolta puolen ja tuttavan tuttavia jakamaan kokemuksiaan.

Saamamme odottamattoman ystävällisyyden meitä kantaessa, teemme matkaa ratkoen haasteen kerrrallaan, joka päivä uuden. Yövymme Laatokan ja Äänisen rannoilla, Suomen vanhalla rajalla, Syväriläisen luostarin muurin kupeessa, huoltoasemilla Rukajärventien risteyksessä ja Kostamuksen kaivoskaupungin kupeessa sekä pienessä kaukaisessa Vienanmeren rantakylässä. Tankkaamme Aunuksen kaupungin pumppukaivosta automme vesisäiliön, saamme kielipuolina näyteruoat ravintolan annoksista, ja kaupasta vitosen kanisterit juomavettä. Lauantain ratoksi tyhjennämme automme polttoainesäiliöstä sinne dieselinä tankatut bensat sadalla eurolla ostettuihin pieniin kanistereihin, ja seuraavan yönä automme alla makaa Hannun seurana kolme amisautoilija-poikaa liekinheittimen kanssa sulattamassa jäätynyttä harmaavesisäiliötä kolmesataa vuotta vanhan puukirkon kupeessa. Sunnuntain kävellen olisit jo perillä-tiet irrottavat vessakasetin, mikä vuotaa jonnekin, saaden sen päällä olevan sänkymme haisemaan pissalta, ja rajavartiomies käännyttää meidät kello puoli kolmelta yöllä, ja käskee ajamaan takaisin 30 km päässä olevaan Kostamukseen. Maanantaina Kuhmossa näemme kyltin ”Kostamus”, ja lähes leijumme; me olimme juuri tuolla!

Ekan kerran jälkeen ei mikään ole enää ennallaan. Peruuttamaton askel on otettu, mutta jokaisella kulkijalla on valta ratkaista se, mihin suuntaan maailma nytkähti. Mikä näyttelee pääroolia, mikä sysäytyy sivuosaan. Ihanaista on huomata se, että elämä kantaa ja asiat järjestyvät. Ja mitä olisi kiikkustuolissa makeampaa muistella, kuin kesää, jolloin asuttiin tietämättämme ranskalaisessa sosiaalihuollossa, tai syksyä, jolloin puolet venäläisen kylän pojista makasi automme alla liekinheittimen kanssa!

(Julkaistu Satakunnan karavaanareiden aluelehdessä joulukuussa 2013, mistä johtuen en kirjoita niiiiin pitkään kuin muuten saattaisin kirjoittaa..merkkimäärä siis oli rajoitettu:))

Via Domitia, Alpeilta Välimerelle huhtikuussa 2012, osa 2

ke 25.4  La Motte du Caire  -  Mane/Forcalquier

Aamupäivän aurinko lämmittää vasenta poskea, irrrottaa männyistä vahvan, kirpeän pihkaisen tuoksun, ja laittaa metsän keskellä kulkevan tien vierustan purot laukkaamaan villisti.  Lämpö raukaisee, ja pyöräilyyn on syntynyt ajattomuuden tuntu. Poljemme hyvällä tavalla vaitonaisina.
Matka on siinä vaiheessa, että alun kiihkeä intomielisyys on saanut roihuta kyllikseen, ja sekä keho että mieli on sopeutunut liikkeellä oloon. Päiviä on enemmän edessä kuin takana, oleminen on helppoa, ajatukset saavat tulla ja mnenä vapaasti, ja yöllinen unimaailma on muuttunut vilkkaaksi. Vaikka aamupala ison saksalaisen päiväretkiä tekemään tulleen porukan keskellä oli miellyttävä, on taas hyvä olla kaksin, meille Caminot ennen kaikkea tarjoavat ajan olla kaksin, sekä kaksin kaksin että yksin kaksin.

Tänään siis vain poljemme, poljemme ja poljemme. Ihastelemme Sisteronin kallioilla kiipeilijöitä ja nautimme lettulounaan, kiitämme Ranskaa kylien yleisistä vessoista, "taistelemme"itsellemme patongin Saint Donatin baarista, sillä kauppoja ei ole (myivät vähistään, kun kuulivat että jatkamme "erämaan" suuntaan, nautimme hyvää tekevästä hiljaisuudesta illan hämyssä La Layen padon reunalla istuskellen ja luulemme löytävämme Forcalquieren kukkulakaupungista helposti yösijan.

Kukkulan huipulle poljettuamme löydämme kauniin vanhankaupungin täynnä iloisia ihmisiä illastamassa, herkkutuoksuja ympärilleen levittävissä kaduille aukeavissa ravintoloissa, ja suunnittelemme innoissamme minkä niistä valitseisimme. Kunnes käy ilmi, että, se ainoa aukioleva hotelli sulki respansa viisi minuuttia sitten, ja on nyt pilkkopimeänä.

Mutta, niin kuin emme koskaan ennenkään ole pyöräretkillämme jääneet, emme jää nytkään yösijaa paitsi. Olemme maaseudulla, ja täällä "kaikki tuntevat kaikki", joten kun löydämme nuoren, joka puhuu hiukan englantia, on asiamme kohta ottanut ottanut omakseen melkoinen rinki paikallisia, ja pian pirisevät puhelimet moneen suuntaan. Loppujen lopuksi saamme jopa valita kahdesta vaihtoehdosta, ja päädymme kalliiseen, mutta oikeassa suunnassa olevaan, joka kuulema lupaa olla paikalla puoli tuntia, missä ajassa meidän pitäisi ehtiä helle polkea. Hyvästi ravintoloiden herkkupöydät, kiitos nuoret. Siunamme patonkimme polkiessamme pimeään iltaan tukka putkella heijastinnauhat käsivarsissa.

Onni on aamu ranskalaisella patiolla.

Ranskalainen patio kevätaamuna, auringon tainnutettua yön kylmyyden.

Majapaikkamme on suosittu etenkin saksalaisten patikoitsijoiden ja pyöräolijöiden keskuudessa. Me olemme ainoat pitkämatkalaiset tällä kertaa.

Isäntämme, innokas pyöräilijä itsekin, oli vuosia sitten lentänyt kurvista ulos, maannut tuntikausia pöheikössä nahat irti naamasta, kunnes rekkakuski sattuman kaupalla löysi hänet. Nyt kuntoutunut mies viettää rauhallisempaa elämää palvelleneen muita liikkujia.

Tämän kyltin takaa löytyy majatalome.

Majatalomme vasemmalla keskellä. Oikealta keskeltä olemme eilen saapuneet.

Noiden vuorten päältä olisi mnenyt reitti mille hinguimme, mutta polku oli kuulema liian märkä ja pehmeä edes ajatella pyörillä tuohon aikaan vuodesta.

Polkee polkee Sisteroniin.

Sisteronin kaupungin seutu on ollut asutettua jo 4000v ekr, mutta nykyisin nähtävillä olevat linnoituksen muurit ovat keskiajalta peräisin.

Vanhaan kaupunkiin kuljetaan kapeista porteista.

Kadutkin ovat kapeita mutta värikkäitä provencelaiseen tapaan.

Sisteron on rakennettu huikeiden La Baumen kallioden huomaan. Silta on uusi, aiemman tuhouduttua toisessa maailmansodassa.

Kaupunkia vartioi keskiaikainen katedraali linnoituksineen, la Citadelle.

Lounaslettu chili-kala-täytteellä.

Lounas-salaatti paahtoleipien päälle kuumennetulla vuohenjuustolla kera paistetun fileepekonin, keitettyjen perunoiden, tomaatin ja salaatin.

Jälkkäriletut täytettyinä paistetuiila, marinoiduilla omensiivuilla kera siirapin ja jäätelön.

Etsi kaikki kiipeilijät!

Tie vie, moottoritien laitaa pikkutiellä.

Moottoritien alta joen ja pääväylän toiselle puolen, länteen.

Le petit pommes, silvousplait!

Tie vie, pikkutietä korpeen.

Tie vie, vielä pienempää tietä aivan korpeen:) Ihanaa kun on maastopyörät!

Tie vie läpi hiljaisten kylien...

....mistä saattaa saada jopa patonkia baarista mukaansa, jos osaa asiaansa riittävästi perustella....

...ohi vanhojen maatilojen...

....patoaltaan laidalle venyttelemään, ja pysähtymään hiljaisuudesta nauttimaan, ennen pimeän laskeutumista.

La Layen pato-allas.

Tie on viitoitettu...

...ja johtaa toisinaan näin kauniiseen hotellihuoneeseen....

...omien eväiden ääreen!...Huomatkaa Ikean tuoli nurkassa:)

to 26.4 Mane/Forcalquier - Rustrel

Aamiainen, petit dejeneur, pdj, ei Ranskassa läheskään aina kuulu huoneen hintaan. Ja jos ei kuulu, saattaa se olla suhteettoman kallis, varsinkin tyypillisimmillään,  sisältäen vain kuuman juoman, palan  patonkia, croissantin hillon ja voin. Toisinaan eteen sattuu oikea aarre, missä äärimmäisen herkullisen noutopyödän lisäksi hintaan sisältyy myös  maun mukkaan valmistettu "munatuote". Toisinaan munat voidaan tilata eri maksua vastaan, ja joskus keittiössä ei ole ketään joka edes keittäisi yhtä munaa, mihinkään hintaan. Tässä hotellissa on puoli-loistelias aamianen, ilman munia, jossa....

...leipäkorit tuodaan  pöytään ja niissä on sekä tuoretta patonkia että tuoreita croisanteja, samoin kahvi ja kuumennettu maito tuodaan pöyätän omissa kannuissaan. Kahvia, maitoa, teetä ja patonkia saa pyytäen lisää, mutta croisanteja saattaa olla rajoitettu määrä.  Jugurtit löytyvät pienestä jääkaapista, ja ranskalaisten suosimaa hedelmäsosetta pienissä purkeissa on myöskin tarjolla tuoreiden hedelmien, juustojen ja lihaleikkeleiden kera. Vihannekset aamiaispöydässä on hyvin pohjoismaienen tapa, ja niitä ei oikein osaa edes pyytää, kun eivät kertakaikkiaan kuulu paikalliseen kulttuuriin.

Ranskalaisesta sisustuksesta kiinnostuneille vielä pari kuvaa..

Reitin suhteen ei parempaa majapaikkaa voisi kuvitella, sillä Via Domitia on kulkenut aina, ja kulkee edelleen hotellimme takapihan kautta! Ja tuo silta on tietenkin roomalaisten rakentama! Hotelli siis takavasemmalla.

Ennen vanhaan on tehty kauniita muotoja.

Tästä sitä siis on kuljtetu jo pari tuhatta vuotta.

Hotellin puutarhan vesiposti on kivasti kätketty.

Kuin Maija Poppasesta :)

Alpit ovat jääneet taakse, yöt eivät ole enää kylmiä ja tuntuu vahvasti keväältä. Koko päivä on edessä, tie kutsuu uuteen seikkailuun, mistä ei aamulla voi tietää vielä mitään. Ja seikkailu jatkuu illan viimeiseen hetkeen asti,

Jos joku haluaa löytää hotellimme, tässä tiedot! Piscine eli uima-allas (lausutaan pisin) ei vielä ollut auki,  emmekä saunastakaan tiedä mitään, sillä saapuessamme se oli kiinni.

Pieni alttari tien varrella on hyvin tyypillinen näky etenkin katolisissa maissa.

Pyöräillessä on aikaa vaihtaa muutama hirnahdus heposienkin kanssa. Ja koko ajan kädettyvillä seudun ääni- ja hajumaailma.

Lounaaksi tien vierustan ravintolassa lasagne, pasta carbonara, vihersalaatti, vesi ja cerme bruleet kera kahvin. Ja taas jaksaa jatkaa.  Ajoitus oikea (=ruokaa vielä saatiin) mutta siinä mielessä väärä, että olemme paikan ainot ruokailijat, kaikki muut ovat jo syöneet) Oikea aika vaihtelee seutukunnittain n 12.30-15.00 välillä. Jossain ruokaa saa koko tuon ajan, jossain aika on vain 13.00- 14.30.

Prieuré de Carluc:n luostarin raunioit, kirkko sekä necropoli, kuolleiden kaupunki olivat mielenkiintoista tutkittavaa reitin varrella. 

Ranska ei aina aukene ranskaa taitamattomalle...

Laventelit eivä ole sinisiä talvella, eivätkä keväällä, mutta aika vaikuttavan näköisä laventelipellot ovat ympäri vuoden!

Mun kone on seko; olen rajannut tätä kuvaa ja terävöittänyt värejä, ja semmoisena se tänne siirtyi, mutta muuttui täällä taas alkuperäiseen muotoon ja väriin....???

Päivän taika-hetki on täällä, keskellä ei mitään, laajan taivaan alla. Aurinko lämmittää, tuuli tuivertaa....

..ja satojen lampaiden kellojen kilkatus ja määkinä, riemu tuoreesta ruohosta ja kevätlaitumilla kirmaamisesta täyttää koko tienoon!

...se oli taianomaista kuunneltavaa, riemukasta ja rauhoittavaa. Oli vain se hetki, ei mitään muuta. Ei tietoa kaunko aikaa kului, muttei sillä ollut mitään väliä. Me vain olimme, olimme olemassa.

En löytänyt paikalle hienompaa nimeä kuin Gorges de Oppedette, eli Oppedetin sola, kanjoni, rotko.

Rotkon pohjalla ja reunoilla kierteli eri mittaisi polkuja...

...lintuja ja kasveja piisaa.

Oppedetten pikkuisesta kylästä löyti avonainen kahvila, jihuu!

Ihanan leppoisa iltapäivän lopun tuokio kahvilan ulkopyödässä kuvastaa parhaimmillaan sitä ajattomuutta, mitä tuonne ollaan lähdettykin hakemaan. Ollaan nyt tässä eikä seuraavasta tunnista vielä tiedä mitään. Kahvilan täti  auttoi löytämään seuraavan yöpaikan, ja soitti sinne puolestamme,  (vaikkei meillä ollutkaan yhteistä kieltä), joten rauha loppuillaksemmekin oli taattu. Sillä, kuten jo olen tainnut muutaman kerrankin ehkä mainita, välisesonki teki kiusaa yöpaikkojen löytymiselle.

Jos hyvin käy, lounan ja illallisen välillä löytää kahvilan, mikä tarjoilee suolaisia leipiä .  Listalta löytyy ylhäältä lähtien jambon cru = ilmakuivtatu kinkku, jambon = tavallinen kinkku, pate de campagne = malaispasteija, saucisson = metwurstin tapainen makkara ja sitten vielä  emmentaljuustoa sekä vanhaa valkohomejuustoa camembertiä. Kaikki oli valmisttetu tuoreeseen puolikkaaseen patonkiin, eikä välissä yleensä ole mitään muuta kuin luvattua leikkelettä. Voitakin vain harvoin. Mutta esim maitokahvin, cafe au lait, tosi hyvää.

Mairie = kunnantalo. Isommissa kylissä/kaupungeissa, Hotel de Ville (ville=kaupunki, kunta), millä ei siis ole mitään tekemistä hotellin kanssa...

Määränpäämme on Rustrel.

Vilaus huomisen päivän tutustumiskohteesta, Okravuorista, Colorado de Provence.

Partisaanin laulusta ,  minkä Ranskan vastarintaliike otti toisessa mailmansodassa omakseen, oli tulla myös koko maan kansallislaulu, ja pitkään se sinnitteli Marseljeesin rinnalla maan kakkos-lauluna.

Aina ei jaksaisi lähteä syömään...

Perhe-hotellin lapset kuitenkin kattavat meille pöytää...

...me seurustelemme lasten kanssa "keskötua" ja "sösuikaarina" (kuka sinä olet, minun nimeni on kaarina)-tyyliin...

...ja aikuiset lohtivat herkku-aterian,  vaikka ravintola on kiinni...Sipulijuustomunakasta, kesäkurpitapaistosta ja vihersalaattia...

....välijuuston jälkeen paras ikinä nauttimamme omenapiirakka, Tarte aux Pommes avec sauce, vaniljakastikkeen kera...

...ja sitten on aika tehdä yökävely ennen huoneessa keitettävää iltatateetä. Tuuli paiskoo ikkunanluukkuja ja heiluttaa verhoja, kieputtaa roskia maassa ja laittaa koko maailman tanssimaan, oman mielensä mukaan. Bon nuit, hyvää yötä, on mistraalin aika!