Via Domitia, polkupyörillä Alpeilta Välimerelle, huhtikuu 2012, osa 1

Kevään valo vei mieleni Caminolle,  kaikille niille yhteensä ja jokaiselle niistä erikseen. Se halusi minun erkaantuvan välillä etruskeista, Venäjästä ja aivan kaikesta, halusi minun muistavan hetkeen pysähtymisen taian, tien tuoman vapauden, maailman kauneuden ja ihmeiden kokemisen, jos vain on halukas niitä vastaanottamaan. Se halusi muistuttaa  hyvän väsymyksen tuomasta tunteesta, levon virkistävyydestä ja yksinkertaisen elämän tuomasta suuresta tyydytyksestä.

Jostain sitten vain valikoitui ensimmäiseksi kuudesta pyhiinvaelluksestamme, Caminosta, Tiestä kohti Santiago de Compostelaa, juuri tämä Via Domitia, vanha kauppareitti Rooman ja silloisen Hispanian (Espanja) välillä, sekä Välimeren rantoja seurailleen Rooman ja Santiagon välisen pyhiinvaellusreitin vaihtoehtoinen pätkä.

Alpeilta Välimerelle huhtikuussa, läpi koko keväisen Provencen, oli vetänyt meitä puoleensa jo pitkään, mutta sen pituus ei tuntunut riittävältä, siihen olisi pitänyt lisätä Stevensonin reittiä Ceveneseillä, mutta siitä olisi seurannut siksakkia, ja me halusimme suoraa viivaa, joten vaihtoehdoksi nousi Bretagnen kärjestä alas Ranskan länsi-rannikkoa kulkeva Camino, mutta sen huonoksi puoleksi nousi hankala paluu autolle pyörien kanssa. Niinpä kulutimme melkein kaksi viikkoa asuntoautosta käsin pitkin Saksan maata retkeillen ja kylpylöissä kylpien sekä töitä tehden, kunnes aikaa olikin jäljellä niin vähän, ettei muuhun kuin Via Domitiaan ollut mahdollisuutta.

Asuntoautomme jätimme Italian puolelle Oulxiin leirintäalueelle, vaikka tämä reitin osa virallisesti alkaakin Ranskan puolelta, ylhäältä Montgenevren solasta, mutta meille tuottaa mielihyvää ylitellä vuoria, joten halusimme aloittaa alhaalta.
Reitti, mikä vastoin kuvitelmaamme, ei muodostunutkaan alamaestä Alpeilta merelle, oli mahdoton kulkea täysin reittimerkkien mukaan, sillä nousut ja laskut eivät poluilla aina olleet pyöräilijäystävällisiä.  Huhtikuussa tuona vuonna myös lunta oli paikoin niin paljon, tai rankan vesisateen   tuomaa mutaa ja löysää maata, että kävelijä olisi poluilla edennyt pyöräilijää puolta nopeammin. Toisaalta, hiekkatiet kuuluivat usein myös virallisen reitin ohjelmistoon, kuten myös avalttipätkätkin, ettemme aivan paitsioon joutuneet. Ilman hyviä, 1:200 000 tai 1:150 000 karttoja emme kuitenkaan olisi pärjänneet, pelkällä opaskirjalla siis.

Toimimme myös osin omien camino-tapojemme vastaisesti, sillä yleensä caminot eivät ole meille nähtävyyksiä varten vaan tietä, mutta Provencea emme kyeneet vastustamaan, ja teimme myös omia sovelluksia reittiin päästäksemme esim Vauclusin lähteelle ja Rustrelin okra-vuorille sekä Gargasin okra-kaivoksille. Reitin lopetuksen halusimme tapahtuvan meille merkitykselliseksi muodostuneseen Saintes Maries de la Meriin, Arlesin (reitin virallisen päätepisteen ja Espanjaa kohti käännöksen) jäädessä vain välietapiksi.

Päivämatkoja en kykyne teille nyt kertomaan, enkä tarkkaa kokonaismatkaakaan, sillä pyörän matkamittari lakkasi toimimasta puolessa välissä retkeä, joten hylkäsimme kilometrit. Googlemaps antaa karkeaksi pituudeksi sen piirtämälle reitille 440km, mutta satasen saa varmaan ainakin lisätä, sillä en kykene siihen käyttämiämme pikkuteitä, polkuja ja mutkia sekä mutkan mutkia piirtämään.
Tämä matka ei kuitenkaan kisannut pisimmistä päivämatkoista, keskityimme ylämäkiin ja elämykisin, hetkeen ja hikeen.

Reitti oli kokonaisuudessaan huikean kaunis, mutta varta vasten pyhiinvaeltajille tarkoitettuja palveluja (halpoja majataloja, messuja, yhteisruokailuja yms) ei juurikaan ole. Muuta majoitus on riittävästi, sesongin ulkopuolella tosin aukiolot ovat rajoitettuja esim hotellien vastaanotto saattaa mennä kahdeksalta illalla kiinni. Reitin kulkeminen melko lähellä isoa tietä ja kaupunkeja (Durance-joen laakso) aiheuttaa vaeltajalle sen hankalan ilmiön, että reitin varrelle osuvat pikkukylät ovat keskiverto-caminoreiteistä poiketen pitkälti vain nukkumakyliksi muuttuneita, eikä ruokakauppoja, pieniäkään, löydy totuttuun tapaan, joten ennakointi on todella tärkeää, ja kaupassa pitää käydä  aina, kun semmoinen tulee vastaan, ja juotavaa kuljetettava mukana tavallista runsaammin.

Yhteisenä kuvatekstinä kaikille tämän kappaleen kuville sopii jotain sen kaltaista kuin, että on niin monta syytä (ja tässä on vain muutama hassu valittuna) pysähtyä matkan varrelle, ettei aina meinaa ehtiä Caminon lähtöpisteeseen lainkaan...mutta sitten saattaakin huomata, että koko elämä on yhtä caminoa...:)

Tämä vaatii erikoismaininnan, sillä huom! täälläkin on simpukkamerkki!!! ja ollaan siis Pohjois-Saksassa Lüneburgin nummilla!

la  21.4   Oulx - Briancon

Huikea, iloa ja vapautta pulppuava tunne, kun tavarat vihdoin ovat pyörälaukuissa, auton oven saa lukita, ja voi vain polkaista eteenpäin. Katse kiertää ympäri leirintäalueen painaakseen lähtöpaikan talteen mielen syvyyksiin, palaa vielä autoon, ja unohtaa sitten kaiken menneen. Yhtäkkiä edessä on vain tie, 10 päivää polkemista ja heti kättelyssä 20 km yhtäjaksoinen ylämäki Montgenevren solaan, 1860 metriin reilun tonnin lähtökorkeudesta.

Kun miettii 750 metrin nostamista pystyyn (korkeuseromme), lämpötilan laskemista asteittan +16sta miinus yhteen, auringon muuttumista hyisen vesisateen kautta runsaita riekaleita päin naamaa paiskovaksi räntäsateeksi, ja ottaa huomioon, että kyseessä on vuoden ensimmäinen polkaisumme, olemme huisan tyytyväisiä ollessamme ylhäällä solassa, Ranskan puolella kolmen ja puolen tunnin kuluttua autolta lähdöstä. Huikean tyytyväinen on sitä paitsi mitättömän laiha ilmaisu ainakin minun tunteistani, minä suorastaan ratkean riemusta, vaikka hytisenkin kylmyydestä, sillä gorevaatteissa nousussa tullut hiki jäähtyy pakkasessa nopsaan.

Metristen lumimassojen keskellä olevat laajat pälvet ja totaalisen kuollut kylä paljastavat laskettelukauden päättyneen, eivätkä lämpöisät ravintolat tarjoile meille suojaa sen paremmin kuin ruokaakaan, joten riisuudumme  kylän keskellä pimeän infomökin seinustalla pukeaksemme yllemme (gorevaatteiden alle) käytännössä kaikki lämpöiset varavaatteemme. Hetken päästä, 15 km alamäen päästyä vauhtiin, toivomme kipeämmin kuin mitään muuta, että saisimme alamäen sijaan polkea edelleen ylöspäin, sillä olemme niin jäässä, että on vähän väliä pysähdyttävä hieromaan sormiin tuntoa, jotta jarrukahvoja saa puristettua tarpeeksi lujaa, jottei aja ulos hiusneulamutkista. Pimeällä märällä asvaltilla jarruttaminen on näillä teillä täyttä työtä, mutta onneksi vastaantulevaa liikennettä ei lauantai-iltana juuri ole, ja vielä suuremmaksi onneksi aivan keskellä korpea pimeydestä erottuu kutsuvan pizzerian valomainos. Saan kylmästä kipeät sormeni sulamaan ruokalistojen lukukuntoon vasta lämmiteltyäni niitä aikani hyvin kuumaa ja suurta teekuppia vasten.

Käpertyessämme kylki kyljessä pehmoisten paksujen untavapeitteiden alle romanttisessa alppityylisessä hotelllihuoneessamme Brianconissa, etsittyämme sitä ennen hotellin ulko-oveen ja huoneeseemme käyvät avaimet pienestä "linnunpöntöstä" ystävällisen tervetuloakirjeen kera, (olimme tehneet netissä varmuuden vuoksi varauksen juuri ennen lähtöämme autolta) tuntuu siltä, että koko Caminon ja pyöräretkeilyn syvin olemus kulminoitui jo tuon ensimmäisen puolikkaan pyöräilypäivän olemuksessa.

Riemu on suur kun kaikki on valmista ja tie kutsuu kulkijaa.

Italian "tielaitoksen punainen" on käytössä läpi maan!

Franciaan ollaan matkalla. Siinä, kun fillarilla siirrytään maasta toiseen, on jotain äärettömän suurta kiehtovuutta.

Täällä vissiin harrastetaan hiihtoa ja mäenlaskua aika paljon....:)

Alppien "varjoisella" puolella, idässä siis, kevät tulee aina viiveellä.

Tuonne ylös on tarkoitus mennä, kulkusuunta oikealta vasemmalle

Yksi miellyttävimpiä tunnelikokemuksia , sillä ikkunoista tulevan valon lisäksi niistä poistuu autojen pakokaasut.

Tunnelin ikkunasta ulos.

Tuolta alhaalta ollan tultu, vasemmalla olevan kylän läpi, eli kuvan ulkopuolelta vasemmasta reunasta.

Vauhdista napattu kuva, mutta sisältö on laatua tärkeämpi, edessä on uusi maa :)

Ylhäällä solassa on pakkasta, ja edessä alamäkeä 15 km. Pyörälaukuista on kaivettava gorepuvun alle kaikki mahdolliset varavaatteet.

Kauden ekaksi polkaisuksi ihan kohtuusuoritus, reilusta tonnista 1860 metriin , iltaverryttelynä :)

Se on siinä.

 su   22. 4  Briancon - Mont Dauphin

Säteilevän kirkas sunnuntai, lumihuiput, kirkonkellot ja tuoreet aamiaissämpylät. Aamiaistarjontaan onneksi vaikuttaa alppi-alue missä olemme, ja saamme perusranskalaisen hillo-patonki-croissant-kahvi-tyylin sijaan leikkeleitä, munia, jugurttia ja hedelmiä, edellämainittujen lisäksi. Pyöräilijän päivä kun alkaa kehnosti, jos tien päälle pitää lähteä nälkäisenä, ja niinpä toisinaan hotelliaamisen jälkeen joudumme jatkamme sitä huoneessa omilla eväillä, mm. hedelmillä, metwurstilla ja saksalaisella kestoleivällä.

Briancon on sijainniltaan hieno mutta hankala, käsittämättömän jyrkkään rinteeseen rakentunut kaupunki. Lähiseudun ilmeisen upeiden laskettelurinteiden lisäksi kaupunkiin tullaan kuitenkin vain sen yläosan takia; siellä, kaiken huipulla nimittäin sijaitsee vanha muurikaupunki sekä sotilaslinnoitukset 1600-luvun lopulta, piiritysasiantuntija ja sotilasarkkitehti Vaubanin 1600-luvun lopulla luoma kokonaisuus. Herra Vauban, luotuaan Ranskan rajoille 160 linnoitusta käsittävän verkoston, sai Aurinkokuninkaalta, Ludvig 14. palkkioksi Ranskan marsalkan arvonimen, ja hänen merkityksestään tuon ajan ranskalle kertoo kai aika paljon  lause" Vaubanin rakentama kaupunki on pelastunut kaupunki, mutta kaupunki, joka on saanut vastaansa Vaubanin, on tuhoon tuomittu”. 

Pyhäpäivän kaikkialle levittäytynyt levollisuus erikoisen kirkkaan ja kuulaan ilman, historian havinan ja laakson pohjukasta löytyneen vesiaiheisen puistoon yhdistettynä viivyttävät lähtöämme lounas-ajan viimeisiin hetkiin niin, että hädin tuskin ennätämme syödä litteät pihvit pavuilla ja ranskalaisilla, ja päätämme jättää jälkkärit seuraavalle tauolle.

Hahaa, mitä harhaluuloa. Samoin kuin kuvitelmamme siitä, että itse asiassa laskettelemme Alpeilta alas Välimerelle tätä Durance-joen vartta reilussa viikossa, nimenomaan laskettelemme. No, seuraavan 45 km pätkällä ei löydy ainuttakaan avonaista kahvilaa, paitsi se yksi, minkä auringonpaisteiseen ulkopöytään jo ehdimme istua, ennen kuin meille kerrotaan, ettei heillä ole MITÄÄN syötävää kahvin kanssa, ei edes pussiin pakattuja kestocroissantteja. Ja sen samaisen 45 km matkalla vastaamme nousee niin monta niin pitkää ja niin jyrkkää ylämäkeä, että jälkiruoan kaipuumme muuttuu ruoka-näläksi, ja kuin ihmeen kaupalla törmäämmekin liikkuvaan pizza-bussiin ihanine puu-uunisavuineen, ja teemme ymmärrettävän tilauksen ruokalistaranskallamme, kunnes selviää, että uuni on valmis vasta puolentoista tunnin päästä! Voi pettymyksen karvas kalkki, ja seuraava ylämäkikin on niin jyrkkä, että hädin tuskin jaksan pyörän taluttaen työntää ylös.

Älkää kuitenkaan luuko, että retkemme olisi kääntynyt nurjaksi, ehei. Tämä kaikki vain kuuluu kuvioon, vastoinkäymiset ja onnistumiset, tunteiden vuorottelu,väsyminen ja virkistyminen, yllättävät ihanuudet nurkan takana, salaisuudet, mitkä löytyvät vain etsimällä ja suostumalla epävarmuuteen. 
Poljemme mahdollisimman kaukana laakson päätiestä, N94, ja säälimme autoilijoita siitä, että menettävät nämä kaikki korkeammalla , laakson länsipuolella kulkevilta pikkuteiltä ja poluilta aukeavat maisemat, ja hiljaisuuden, mikä täällä vallitsee.

Illan viileydessä saamme lopulta lasketella alas laaksoon, emmekä enää jaksa kiivetä Mont Dauphinin kukkulan päällä sijaitsevaan linnoituskaupunkiin, vaan jäämme suosiolla maantien laitaan, sen alapuolelta löytämäämme motelliin yöksi. Jos jätämme venyttelyn ja suihkun väliin, ehdimme saada illallistakin, mikä miellyttää sunnuntain vuoksi vähin eväin liikkuvia, ja koko päivän jälkiruokaa metsästäneitä kulkijoita. Mutta täytyy näköjään tsempata aikataulujen kanssa, sekä ruoka-ajat että hotellien aukiolot näyttävät olevan sesonkien välisellä hiljaiskaudella tosi rajoitetut.

Briancon ylhäältä vanhankuapungin laidalta katsottuna.

Italiasta tullessa voi pysäköidä heti tänne ylös, laskettelurinteiden viereiselle p-paikalle, ja lähteä tästä tutustumaan vanhaankaupunkiin. Alhalta on piiitkä jyrkkä mäki kävellä tänne takaisin.

Kulku vanhaankaupunkiin käy läpi porttien, tyypilliseen muurikaupungin tapaan.

Vanhankaupungin kapeilta kaduilta ei puutu väriä.

Vaubanin puolustuslinnakejärjestelmä on hyvin kattava, tässä osa yksi Italian suunnalta.

Kuva Italian suuntaan. Via Domitia kulkee tuon sillan kautta, mutta me jouduimme ylempänä reitillä olevan lumen takia käyttämään maantietä.

Alakaupungin puisto vaikutti kiehtovalta.

Tiemme vie meidät tuonne Alppien väliin, kuvan keskeltä ulos. 

Italian puolelta tullessa Briancon näyttäytty tällaisena. Ylhäällä aubanin linnoitus ja kaupunki laskee sen alle kerros kerrokselta.

Alakaupungista löytyi hauska puisto, minkä taka-osassa kiipeilypuisto.

Vaubanin tekele.

Kevät Alpeilla näyttää tyypillisimmillään  tältä! Pohjoisrinteet harmaita, etelärinteet lehdessä ja kukassa.

Enpä näköjään ole pysynyt pyöräilijäkaistalla, mutta mahdottoman hyvä keksintö!

Vaihtoehtoasumista.

Autotie, siis päätie, kulkee laakson itäpuolella, eli tästä katsottuna vasemmalla. Jos liikut täällä autolla ilman kiirettä, suosittelen pikkuteitä länsipuolella laaksoa , sillä maisemat ovat täällä huisemmat.

Vastaantulijoita, pyhiinvaeltajia, joilla kyydissään Musta Madonna. 

Koko pyöräilyosuuden turhaan etsimämme kahvila on tässä, päivän viimeisessä meitä koskettavassa valossa. Tosin se ei tarjoile kahvia, vaan suolapähkinöitä ja tuoremehua, näkkileipää ja sulatejuustoa. Venyttely on tarpeen joka välissä 

Syvät laaksot vetäytyvät illan varjoon aikaisin. Durance-joki ja tuleva yöpaikkamme Mont Dauphne laakson perukoilla.

Illan viimeinen valo.

ma 23.4  Mont Dauphin - Sanctuaire Notre Dame du Laus eli Lausin luostari lyhyesti ilmaistuna

Maanantai kulkee lämpimästä auringosta aurinkoon, auringosta pilveen, pilvestä sateeseen ja lopulta sateesta hyvin kylmään sateeseen. Hengästyttävän upeiden lumihuippuisten vuorten lisäksi seuraamme ilmestyy lämmin, roomalaisten käyttämä kalkkipitoinen luonnonlähde (400 ajanlaskumme alkuvuosina painettua, lähteeltä 1800-luvulla löydettyä kolikko odottavat gapin museossa), kukkia, koiria, tekojärvi ja järven keskellä tönöttävä kirkko.
Poljemme korkeuksissa ja poljemme matalalla, lounastamme kioskin pihalla tien laidalla, etsimme  sateessa jälkiruokaa, taaskin turhaan, ja etsimme lämmintä suolaista välipalaa mutta joudumme tyytymään kaupan antimiin kylmässä sateessa markiisin alla  niitä seisten syöden, ja niiden päälle syötävää  tarjoamattomassa kahvilassa kuumaa kahvia juoden sekä kahvilan lilliputtivessassa sadevaatteiden alla lämpimien vaatteiden vaihtoon.
Järvestä on viety vesi ja ikävöimme koiraamme paikallisen hauvan tehdessä meille ruokaseuraa, (ikävöimme koiraa???!!!), vaihdamme pyörääni satulaa sateessa vilkasliikenteisen tien laidalla (fillari ostettiin päivä ennen lähtöä, ja kovin kovan ja kapean satulan seuraajaksi hankittiin varmuuden vuoksi toinen, kun en osannut päättää niiden paremmudesta), ja juuri kun luulemme olevamme kivenheiton päässä majapaikastamme, tajuammekin joutuvamme kiipeämään ylös korkeuksissa häämöttävälle kukkulanhuipulle, ja poljemme vielä puoli tuntia hiekkatietä suoraan ylös, ja tämän ylämäen aikana hämärä vaihtuu pimeäksi. Kyllä, arvaan kysymyksenne, olemme soittaneet luostariin ennakolta, ja varmistaneet, että heillä on tarjolla leposija meillekin. Onneksemme Italiasta linja-autolla saapuva kehitysvammasiten pyhiinvaellusryhmä on myöhäsä, ja illallinen odottaa heitä, joten se odottaa myös meitä, ja saamme venytellä, suihkutella ja vaihtaa puhtaat lämpimät vaatteet ylle ennen mielenkiintoista ryhmäruokailua isossa luostarin ruokasalissa.
Vaikka huoneessamme on patteri, ja se on kuuma, ja minulla pitkälahkeisen yöpuvun päällä fleesepusakka ja villasukat ja paksujen peitteiden päällä päiväpeitto, en lämpene ennen aamua, enkä saa levättyä ilman särkylääkettä. Näin väsynyt muistan olleeni viimeksi talvivaelluksella Kevon kanjonissa vuonna 1986, kun saavuimme Kuivin kämpälle ylipitkän umpihankihiihdon päätteeksi.

Kelpo majapaikka päätien varrella Mont Dauphinen alapuolella.

Takan keskellä Mont Dauphnen kukkulakaupunki.

Reittimerkkejä on opittava etsimään luovasti. Simpukka vie Santiagoon,  punavalkoraidat on kansainvälinen pitkän matkan vaellusreitin merkintätapa.

Petrifianten lämmin kalkkipitoinen lähde on ollut ajanlaskumme alkuvuosina roomalaisten sotilaiden, kauppiaiden ja muiden tienkäyttäjien kylpypaikkana.

Tämän kuvan oli päästävä tänne, sillä on blogini "nimikirjoituskuva" :)

Lehtikuusessa jo uudet neulaset, vaikka kevät ei ole yltänyt varsinaisiin lehtipuihin asti.

Kuka tuntee tämän "loisen"? Siinäpä joulun romanttinen kasvi, misteli, mikä siis kasvaa  aina jonkun toisen kasvin  päällyskasvina.

Kevät on, vallaton.

Kaikki tiet vievät Santiago de Compostelaan, seuraamme siis simpukkaa, mikä on tämän Tien symboli. Ranskassa kaikki pitkänmatkan vaellusreiti ovat GR-joku numero, eli Grand Route = suuri/pitkä reitti, ja sitten numero perässä, kertomassa mistä reitistä on kyse. GR-reiteistä löytyy opaskirjoja ja netistä selostuksia hyvinkin tarkkaan.

Lounastauolla pyöränkorjauspuuhia, seurana jonkun muun kuin meidän koira.....

Reittimme tulee vasemmalta vuorten välistä.

Tässä olisi pizzeria, mikä täysin maan aukioloaikojen vastaisesti tarjoilisi lämmintä ruokaa koko päivä, MUTTA tänään siltä on sähköt poikki, se ei saa edes ulko-oviaan kiinni, eikä siis voi valmistaa meille mitään. Syömme siis kaupan eväitä.

Savines-le-Lac on kylä sillan toisella puolen, sieltä mistä tulemme.

Joku on vienyt järvestä veden. Kirkkoon päästään vain soutaen.

Lausin luostarin pikkukappeli toivottaa tulijat tervetulleiksi. Ja tämä blogi vaihtaa värin kaikista kuvista, mihin olen kaivanut vähän valoa lisää...

Kasvoilla näkyy väsymys...:)

ti  24.4 Lausin luostari -  La Motte du Caire

Uni on ollut ilmeisen syvää, sillä heräämis-tuska, mikä vaelluksilla toisinaan äityy suureksi,  haihtuu nopeasti uuden päivän ja luostarin vaikuttavuuden alta pois. Ryhmäruokailu-aamiaisen, lue patonginpaloja valtavista pyykkikoreista, hillo-ja voinappeja sekä maitokahvia isoista kulhoista ranskan ja italiankielten raikuvassa sekamelskassa, rukous ja kuulutuksia mistä emme saa tolkkua, ja sitten väki hajaantuukin omille teilleen. Taitaa olla työpajaa, rukouskokousta, rastirataa vuoren rinteillä ja jotain muutakin. Saamme osallistua vielä lounaalle, ja sitä ennen kiertelemme paikkoihin tutustumassa sekä  hämillämme että vierautta tuntien kuin toisaalta liikuttuneina sitä pienestä hetkestä, jonka tunnemme olevamme osa tätä yhteisöä, minkä perustamiseen on vaikuttanut kovin kauan sitten pieni paimentyttö, jolle Neitsyt Maria ilmestyi useaan otteeseen.

Viimeisen luostarissa nauttimamme ryhmäruokailun, mitkä aamiaista lukuun ottamatta tarjoillaan pöytiin, ja menu on kaikille sama, alkupalat, pääruoka ja jälkiruoka, jälkeen tuntuu haikealta luovuttaa pois pieni valkoiseksi kalkittu siisti huone, mutta kulkurin vietti saa vallan oikeastaan heti satulaan päästyä.

Tämä päivä osoittautuu todelliseksi kohtamisten päiväksi, sillä poljettuamme mietteissämme halki syvän pilvisten laaksojen ja yli patojen, ohitettuamme mammutinjalkavuoria, evästeltyämme jäätävän kaunissa ja kylmässä ilta-auringossa ja noustuamme korkeisiin laaksoihin, missä kiipeilyreitit ja riippusillat odottavat vahvahermoisia ja missä hedälmäpuiden ylle viritellään harsoja hallaa varten, löydämme tiemme saksalaisen miehen majataloon, ja saamme meitä varten valmistamansa illallisen lisukkkeena runsaan määrän tarinoita miehen puhuttelevasta menneisyydestä.

Saatoin liioitela, kun väitin unen olleen syvää..tai sitten sitä ei vain ollut riittävästi...:) Aamiaiskahvia siis kulhoisa!

Luostarin kirkossa.

Aamu luostarissa.

 Paimentyttö Benoite, jolle Neitsyt Maria ilmestyi . Jollen ihan väärin ymmärtänyt selostuksia luostarin seinillä, liittyisi luostari vahvasti kehitysvammaisiin, ja olisiko niin, että juuri Benoit olisi ollut lievästi kehitysvammainen...

Luostarin ikkunasta.

Luostarin ympärille on rakentunut pieni kylä, missä ainakin henkilökunta asuu.

Viimeinen ateriamme Lausissa.

Luostarin majoitustiloja.

Luostarin vuoren ympäri kiertää vaelluspolku, minkä varrella on rasteja ja lepoppaikkoja.

Matka jatkuu vuorelta alas ja alhaalla oikealle laaksoon.

Niskajumppaa.

Mamutinjalka-vuoria.

Ylämäkiä tykkäävät laittaa reitillemme, tulemme siis tuolta alhaalta.

Hiukan hämäävää kun padon reunoille kielletään ehdottomasti meno, vaarallista on kovasti, mutta kävely-ja pyöräilyreitti sitä pitkin kuitenkin kulkee. Ehkä kielto koskee sitten noita viistoja reunoja, sillä vettä päästetään silloin tällöin padosta läpi niin että se nousee ykskaks yllättäin reunoille asti.

Halla-yö on tulossa, hedelmäpuut on harsotettava jottei kukinta palellu.

Pitkiä, hämäävän jyrkkiä nousuja (semmoisia, kun mäkeä ei näe, mutta tuntuu kuin joku vetäisi sinua kuminauhalla taaksepäin) illan viimeisillä kilometreillä virkisti mielenkiintoinen luonto.

Asuntoautolla Venäjälle, Syysloma 2013, osa 6 , Rukajärventien/Muurmanskin valtatien risteys - Belomorsk - Virma

la 19.10  Rukajärventien/Muurmanskin valtatien risteys - Belomorsk - Virma

Jos illalla kävimmekin nukkumaan levollisina, aamulla uni karkasi ennen aikojaan. Hassua kyllä, ensimmäinen huoleni ei koskenut auton toimivuutta vaan Belomorskin kalliopiirrosten löytämisen mahdottomuutta, sillä lumi oli päättänyt jäädä maahan pysyvästi.
No, onneksi oli se lumi, sillä muuten olisi saattanut harmittaa viettää puoli aurinkoista ihanaa lauantai-päivää keskellä korpea sijaitsevan huoltoaseman pihalla, tyhjentämässä auton polttoainetankista lähes 70 litraa sinne dieselinä tankattua bensiiniä sadalla eurolla ostettuihin pieniin sieviin sammalenvihreisiin kanistereihin, jotka jouduimme lopulta sitomaan automme pyörätelineeseen ja viemään mennessämme pois.

Ennen kuin tuo oli tehty, piti ajatella luovasti, sillä emme ole luonteeltamme automekaanikkoja.
Kun epäilys siitä, ettei käyntihäiriö johdu dieseliin joutuneesta kosteudesta, alkaa nousta pintaan, viedään ohikulkevalle rekkamiehelle polttoaineen suodattimesta paperiin valutettua tavaraa nenän eteen, ja Hannu lausuu pelätyt sanat, Bensin? Diesel? Bensin, vastaa rekkamies silmää räpäyttämättä. Harasoo sanomme me, ja tiedämme, että on tullut aika konsultoida piikkiöläistä luottomekaanikkoamme puhelimitse, kellonajasta ja viikonpäivästä huolimatta.

Kun tieto siitä, mitä pitää tehdä, on kasassa - kiitos Janin - on enää saatava venäläinen huoltamoväki ymmärtämään tarpeemme. "Enää" muodostuu sen verran haasteelliseksi, että sitä varten tarvitaan puhelinsoitto kuopuksen opettajalle Ailalle, joka tuntee ihmiset, hänen venäjää ymmärtävälle miehelleen Heikille ja lopulta kuopuksen venäjää puhuvalle koulukaverille. Elena suostuu muina naisina siihen, että kuultuaan ja ymmärrettyään asiamme, annamme puhelimen huoltamon naiselle, jolle Elena venäjäksi kertoo tarpeemme, minkä seurauksen olemme siis sadan euron kanisteri-komppanjan omistajia, ja tiedämme, ettei huoltamolla ole mekaanikkoa eikä rasvamonttua, eikä kanistereita saa jättää huoltamon alueelle.

Kiitollisina saamastamme avusta minä ja tytöt ylitämme itsemme emmekä edes aio hermostua, ja Hannu ryhtyy hommin. Irrottaa polttoaineletkun polttoainesuodattimesta, asentaa letkuun pätkän automme vesiletkua ja johtaa näin syntyneen riittävän mittaisen letkuyhdistelmän auton vierelle asetettuun kanisteri numero ykköseen. Vääntää sitten virta-avaimella autoon virrat päälle, ja mahtavaa, saa näin 20  sekunnin ajan bensaa juoksutettua ulos dieselsäiliöstämme siihen metsänvihreään kanisteriin!

Kukaan ei taida laskea montako kertaa virta-avainta on väännettävä, jotta 70 litraa bensaa saadaan ulos, mutta tuon session aikana ehdin tutkia koiran kanssa lähimetsät perusteellisesti, ja tytöt kirjoittaa kortteja, tehdä koulutöitä ja opetella venäjän sanoja. Käyttäydymme ylikorostuneen kärsivällisesti, sillä kaikkia hermostuttaa sydänjuuriaan myöten onnistuuko Hannu tehtävässään, hajoaako auton moottori kuitenkin ja joudummeko lopettamaan seikkailumme, ja palaamaan hinausauton kyydissä Suomeen. Olen tosin jo suunnitellut, että jos emme omalla autollamme kykene matkaa jatkamaan, hinattakoon se Suomeen ilman meitä ja tuotakoon sieltä meille tilalle vuokra-auto, millainen vain, mutta kotiin en palaa käymättä ensin Vienanmerellä.

Lopulta, tuntien kuluttua, ovat kanisterit täynnä bensaa, polttoainesuodatin tyhjennetty sen alapuolisen korkin kautta ja polttoainesäiliö sekä letkusto puhdistettu ajamalla niiden läpi kanisteriin vielä viitisen litraa dieseliä. Auto näyttää toimivan, ja jännityksestä ja sen osittaisesta laukeamisesta hervottomina päätämme jäädä huoltamon baariin syömään lounasta, minkä tilaamiseksi saamme laittaa sekä näyttelijänlahjamme että arvaustaitomme koko huikean muutaman sanan käsittävän venäjäntaitomme lisäksi peliin.

Sitten yhtäkkiä olemme taas tien päällä. Auto kulkee ja aurinko paistaa, Muurmanskin valtatie on pitkä ja suora, ja elämä hymyilee. Mies pyytää anteeksi ettei kunnellut vaimoaan eilisen tankkauspäätöksen tehdessään, ja nyt vasta kaiken todella hyvin pitäisi ollakin, ajattelee lukija, arvelen.
Vaan kuinkas käykään, vastoinkäyminen on selvinnyt ja jännitys lauennut, ja miehen anteeksipyyntö saa vaimon tajuamaan sen tosiseikan, että ilman miehen, nyt jo töppäykseksi muuttunutta toimintaa (=tankkausta), oltaisiin tämä aurinkoinen päivä vietetty Vienanmerellä, ja yöksi voitaisiin ajaa Jyskyjärvelle, johon ehdittäisiin tutustua huomenna, ennen Suomeen siirtymistä, sillä maanantai on varattu Suomelle ja tiistaina pitää olla töissä ja kouluissa. Nyt vaimo tajuaa, ettei hänen huolella laatimansa aikataulu voi mitenkään toimia, miehen töppäyksen vuoksi, ja suuttuu silmittömästi!! Kaikki, aivan kaikki on pilalla miehen vuoksi...:)
Näin ihmeellisesti voi ihmisen tunnemaailma siis toimia, joten olkaahan miehet tarkkoina, mitä suustanne päästätte, eritoten missä tilanteessa :)

Muurmanskin valtatie

Belomorskiin poikkeava tie

Aikanaan vaimokin leppyy ja on aika tehdä taas havaintoja jännästä uudesta maasta. Muurmanskin valtatie on hyvä ajaa, vaikka liikennemäärät ovat suuria eikä ohituspaikkoja ole. Belomorskiin kääntyvästä  sivutiestä ei ainakaan näillä keleillä voi sanoa samaa, ja keskivauhti tippuu jonnekin neljänkympin kieppeille. Tosin kun metsän seasta alkaa pilkistää taloja, ensin yksitellen ja myöhemmin ryppäinä, ei vauhdilla enää ole väliä, vaan kaikkea näkyvää tekee mieli rauhassa tutkiskella ja 40 kilometrin pätkällä ennen Belomorskia tuleekin pysähdyksiä monta.  On kylää joen törmälle asettuneena sekä metsään, on yli kilometrin mittainen tietä seuraileva  hautausmaa, hopeakupolinen kirkko metsässä veden äärellä, Stalinin kanavaa ja voimalaitosta, ihmisiä, lunta ja aurinkoa. Kaikki ei ole suoranaista idylliä, mutta reippaalla värien käytöllä on pyritty korvaamaan sitä, mitä ei ehkä muuten ole.

Stalinin kanavan voimalaitos.

Opaskirjan lupaamaa ahdistavuutta emme Belomorskissa tavoita, mutta ei kaupunkia kovin vauraaksikaan tule kuviteltua. Ihmisten onnellisuudesta on paha sanoa tunnin vierailun aikana mitään, joku jurottaa, toinen kalastaa hyisessä kauniissa koskessa ja kolmas vie juhliin kirjavaa isoa ilmapallokimppua. Onko haastavampaa luoda ja löytää mielekäs elämä hyvin syrjäisessä pienteollisuus-louhos-kalanjalostus-kaunpungissa kuin hyvin syrjäisessä pienessä maalaiskylässä, jää jokaisen itsensä pohdittavaksi, mutta ajatuksia nämä kaukaiset seudut, missä ihmiset eivät elä luontaistaloudesta eivätkä luontaisilla asuinseuduillaan, aina herättävät.

Vaikka meren rannalla sijaitseekin, hallitsee Belomorskia joki, Uikujoki, minkä saarille kaupunki on muodostunut siten, että sen toinen," historiallinen" nimi Sorokka, tulee ilmeisesti venäjän sanasta sorok = 40, eli joki missä on 40 saarta, joki täynnä saaria.  Uikujoen rannalle ovat myös kaiverrettuja ne 5-6000 vuoden ikäiset kalliopiirrokset, mitä siis emme nyt hangen alta lähde etsimään. Sen sijaan lähdemme etsimään merta, ja vielä syrjäisempiä seutuja.

Uiku-joki, jonka saarille Belomorsk on rakennettu.

Belomorskin kaunista keskustaa.

Keskiyöllä, täysikuun kumottaessa Vienanmeren yllä, kahden lähes erämaassa ajetun tunnin päässä Belomorskista, pikkuruisen Virman kylän vanhan ja vähän pelottavan puisen sipulikupolikirkon vieressä nukkumaan käydessämme päivä saa aamuakin koomisempia piirteitä.
Käy näet niin, että yhtäkkiä Hannu makaa automme, ja tarkalleen ottaen sänkymme alla kolmen vneäläisen nuoren miehen ja yhden puhallauslampun kanssa, poppikoneiden soittaessa jumputijumputi-jytää kahdesta uudenkarheasta venäläisestä henkilautosta hiljaiseen syrjäiseen yöhön. Minä pelkään, että sulattavat ja polttavat automme, tytöt puoliunessa harmittelevat, että kerrankin kun tapahtuu jotakin, ovat he yöpuvuissaan peiton alla.
Tapahtunut on tietenkin luonnollista seurausta sille, että harmaavesisäiliömme (umpisäiliö, mihin suihku-, tiski- ja muut lavuaarivetemme valuvat) tyhjennysputki on päässyt jäätymään, ja Hannu sitä kuumalla vedellä yritti sulattaa.  Pojat saapuvat paikalle kuin taiottuina, hakevat puhalluslampun salamannopeasti ja työn valmistuttua poistuvat niin nopeasti, että hädin tuskin Hannu ehtii kiitosta sanoa.
Siihen väliin mahtuu monta "Njet"-sanaa sekä Hannulta että pojilta. Hannu on kiinnostunut säilyttämään automme kokonaisena ja pojat puolestaan kaipaavat nopeaa ja tehokasta toimintaa. Ja minä haluaisin nukkua, mutta koittakaahan nukkua siten, että korvanne juuressä pumpataan painetta petroolikäyttöiseen puhalluslamppuun, joka riittävästi kuumennuttuaan syöksee ilmoille puolen metrin tulipatsaan, ennen kuin rauhoittuu, ja hönkii liekkejä hallitummin.

Lopulta yltyy tuuli, keinuttaa automme ja meidät uneen, ja viskelee salaperäisen maiseman täyteen pieniä, kieppuvia valkoisia hiutaleita. Kuu hymyilee, ja lipuu arvokkaasti taivaanrannan poikki.

Lisää kuvateksti

Matka nimeltä Kirjaprojekti, karavaanarin huikea tie-löytö!

27.1.2014  Bomarzon kylän liepeillä

Nyt tapahtui jotain uskomattoman huikeaa, ja toinen uskomaton asia on, että toimii myös netti! Lupasinhan teille satunnaisen epäsäännöllisiä blogipäivityksiä aineistonkeruu-matkalta "Etruskien mailla- polkuja Toscanan ja Lazion salaisuuksiin"-kirjaa varten, mutta en näin epäsäännöllistä viestintää tarkoittanut. Olemme kuitenkin viettäneet yömme niin syrjäisissä paikoissa, ettei nettiyhteydestä ole ollut mitään tietoa, useimmiten ilman kännykkäkenttääkään, mikä näillä main ei ole kovin tavatonta.
Ensin sitä tuskasteli, sitten siitä oppi nauttimaan. Ja sitten jos oli himpun verran kenttää, olimme 13 tunnin maastopäivästä ja viikon jatkuneesta mahan ja pään sekoittaneesta keuhkoputki-flunssassta niin voipuneita, ettei tietokoneen piilopaikasta kaivamista jaksanut edes ajatella.

Nyt on kenttätyö lopuillaan, 20 päivää takana ja 3-4 edessä ennen kotimatkaa, ja aamulla oli melkoisen väsynyt olo. Sellainen, että etruski-raja on tullut vastaan, unissakin ottaa päällekkäisiä valotuksia luolista tietäen, että näin toimimalla ratkaistaan suuri arvoitus, muttei oikeaa kuvakulmaa koskaan löydy:) Tarkoitus oli tehdä vain pieni reitintarkistus-retki Santa Cecilian raunioille, minkä kiehtovia sammaleisia raunioita olimme jo vuosi sitten tutkineet, ja pikainen kävely kuvaamaan joku latinakielinen "strada privata-kaiverrus", ihan vain niin kuin kuriositeettinä, jotta ollaan sitä jo 2000 vuotta sitten moisia kylttejä aseteltu.

Pieni polku, meysän halki vie.

Ihan siitä vierestä oltiin kaksi viikkoa sitten kävelty etruski-pyramidi-polkua kartoittaessamme, mutta silloin emme jaksaneet siihenyksityistiekylttiin panostaa, löysimmehän otsalamppujen valossa vielä vanhemman, etruskikielisen kaiverruksen, tosin sen merkitystä ilmeisesti ei olla osattu selvittää, emme mekään, mutta kaunista kirjoitusta kallioon louhitun tien varrella kuitenkin. Nyt siis pelkkä päähänpisto ja nopea keikka, minne matkalla riimittelin päässäni varoittavia tekstejä kaikille matkailijoille, tyyliin liika on liikaa, kolme viikkoa etruskeja tekee kahjoksi, vältä tätä jos mahdollista jne...

Tulipa siinä polulla, minkä varrelta piikkipuskien ja tammilehtojen väleistä avautui upeita maisemia laakson toiselle puolen kalliotiiteille,kuin myös valtaisa kodinkoneitten hautausmaa, vastaan myös vuoden takaa tuttu nainen tutun koiransa kanssa, koiran, mikä karkasi naiselta Hillaan ihastuneena peräämme, ja lähes tärveli pyramidin etsintämme sateisilla, mutaisilla, äkkijyrkillä sekä tappavan liukkailla kallioilla viidakon keskellä etsiessämme tuntematonta kohdetta ja hätistellessämme kotiinsa koiraa, joka väsytti Hillan riehakkaalla pakkoleikillään, ja teki mahdottomaksi opaskirjan lukemisen, polkujen mutkien laskemisen ja ajattelemisen, pimeän puskiessa päälle.

Tulevaisuuden arkeologiaa varten on tehtävä töitä nyt!

Kohtaaminen ja toistemme tunnistaminen oli kuitenkin häkellyttävän iloinen tuokio, ja saimme napattua lopulta juoksussa olevan narttumme syliin, ennen kuin magneetin lailla sen luokse hiipivä italialainen iso paimenkoira ehti tehdä temppujaan. Colori (=väri) lienee juoksu-aika italiaksi?)
Ja sitten siis kuvaa nappaamaan pikantista yksityistie-kyltistä, kello on tosin jo 15.47 saapuessamme pelipaikalle, ja tarkoitus oli ehtiä valoisassa Bolsena-järvelle etruskihautaa ja asutusta tutkimaan, jostain syystä S.Cecilian tarkistus ei sujunutkaan nopsasti, retkellä ollaan oltu jo kaksi ja puoli tuntia.

Santa Cecilian kirkon jäämistöä, noin vain metsän keskellä.

Ja kun siis retken on tarkoitus olla ei-retki, vaan pikainen ulkoilu ennemmin, heti autossa nautitun lounaan jälkeen, ei mukana ole eväitä eikä varavaatteita, ja vesipullokin unohtui autoon. Kameran jalusta jätettiin suosiolla autolle, emmehän ole menossa luoliin emmekä viivy lähellekään pimeää metsässä. Kaksi lamppua normaali viidestä sentään on aina mukana ja puoli litraa vettä termospullossa.
Kun 16.45 alkaa sataa rankasti ja heti sen perään laskeutuu sankka ja kaiken nielevä sumu, eikäkohteesta ole tietoakaan, siunamme pipoja, mutta manaamme sadavaatteiden, villaisten aluspaitojen ja hanskojen puutetta; pari päivää sitten pohjoisesta hyistä hönkyä puhkuva tuuli, tramontana?, jäähdytti ilman yhdessä yössä, eikä sitä ainakaan näin pikaisella retkeää tajunnut ottaa huomioon.

Kuudelta olemme käyttäneet sen ylimääiren puolituntisen, mikä valoa on näiden viikkojen aikan syntynyt iltojamme ilahduttamaan kevään myötä. 26 minuuttia yli kuuden yritettyämme kävellä itseämme lämpimiksi ja aivojamme toimiviksi tankattuame italiankielisä ohjeita kyltin löytymiseksi kahdesta saman firman eri ikäisestä oppaasta, sateessa, sumussa ja muutamassa lämpöasteessa, emmekä saa ymmärtämiämme sanoja, opaskirjan karttaa ja maastoa sopimaan toisiinsa, keksimme soittaa miehelle, johon tutustuimme muutama päivä sitten Parco Marturanumin opastuskeskuskessa, ja joka kirja-projektista kiinnostuneena lupsi auttaa kaikessa mahdollisessa.

Ensin yhteys pätkii ja hän luulee, että olemme jo Suomessa, jos laitamme sähköpostia, hän pyytää arkeologiystäviltään apua, sillä hän ei ole käynyt siellä, minne haluamme. Toisella kertaa yhteys toimii ja hän kauhistuu tajutessaan meidän olevan pimeässä metsässä, ja arvelee ongelmaksemme eksymisen. Njet. Luemme hänelle siis italiankielistä tekstiä puhelimeen lauseen puolikas kerrallaan ja hän yrittää ymmärtää ja kääntää sen englanniksi minkä yritämme ymmärtää ja asettaa ohjeita ympärillämme aukeavaan pimeään maastoon. Hankalasti ylitettäviä valtavia kivenjärkäleitä, varottava tiheää kasvustoa, jyrkkää kalliorinnettä, siinä ne avainsanat. Ei selviä ymmätämämme lause avoinna olevasta vanhasta rautaportista, piätäkö siitä mennä vai olla menemättä. Hmm, ja koko metsä  siellä päin on täynnä hankalaa piikkistä tiheää pusikkoa ja valtavia jyrkänteitä sekä talon kokoisia kiviä. Mille grazie kuitenkin, tuhnanet kiitokset avusta, jotain selvisi mutta jotain ei.

Seitsemältä yritämme tavoittaa Suomesta erään italiaa taitavan vanhan tuttavan, mutta hän, vaimonsa eikä tyttärensä suostu vastaamaan puheluumme.

Ei ole niin kovin suuri ihme, jos täältä jotain jää löytmymättäkin. Eikä kuva oikein osaa kertoa nyt totuutta.

Kun olo alkaa olla kuin neulaa heinäsuovasta etsisi, kaikki muka-varteenotettavat paikat on koluttu, mutta onko tarpeeksi huolella, ja täällä moni asia toimii toisin kuin luulisi, kyltti voi olla ihan jossain muualla kuin varteenotettavasa paikassa. Sitten keksimme yhden tuttavan kuopuksen koululta, tai oikeammin kahden ystämämme tuttavan, Suomessa pitkään asuneen italialaisen miehen, mutta emme muista hänen nimeään. Eka ystävä ei vastaa puhelimeen, toinen vastaa ja saamme kolmannen nimen ja numeron. Jess. Ihanat Anne ja Simon. Luemme taas tekstit kirjasta, saamme valaisevia selvityksiä sanoille ja lauseille, mutta reitti ei aukea. Keksin sen toisen opaskirjamme, ja muistan sen tekstin olevan osin kovinkin erilaista, ja Simon saa kuunnella kaunista italian ääntämystämme kappaletolkulla lisää. Joku asia valkenee, mutta karttaan piirrettu ruksi ja kirjalliset selostukset ovat kaukan toisistaan kuin yö ja päivä.

Lopetamme puhelun Simonen kanssa kahdeksalta, ja puoli yhdeksän räpsimme pimeässä ilman jalustaa kuvia kiveen hakatusta tekstistä, usemman metrin päidemme yläpuolelta, kalliioon louhitussa pari metriä leveässä noin sata metriä pitkässä ja yli kymmenen metriä syvässä etruskien kaivamassa roomalaisten heidän jälkeensä haltuun ottaman tien toisessa päässä, siellä mikä lähtee syvältä, ei siellä mikä nousee maan pinnalle.

Tästä käännytään oikealla, ennen ruskeita puskia, vähän kiemurrellaan rinnettä alas, ja hoplalaa, saavutaan ylemmän kuvan, tagliatan lähtöpaikkaan. Eivät nämä ihmeellisyydet kovin kummoista meteliä itsestään pidä.

Kohtuullisen hieno alku maan tasolla sillä yksityistiellä, minkä etruskit ovat kaivaneet, ja bomarzolaiset veljekset Lucanus ja Tullus ovat yksityistiekseen ottaneet, ja minkä läpi on kuljettu Colosseumin ja Pantheonin valmistaneet tiilet tekevälle tehtaalle silloisen Tiberin rantaan.

Olemme kulkeneet tätä reittiä pari viikkoa sitten, ja tänään monta kertaa, sen reunoja sielä missä se on mahdollista, kolunneet sen läheiset vaatimattomammat kalliotiet, täällä tagliatoiksi kutsutut (tagliata=leikata), kalliot ja kivet ja pusikot kaikkialla sen ympäristössä, mutta ei, juuri tässä kohtaa emme katsettamme osanneet näin korkealle kääntää, kun kirjan kartta sen muualle merkitsi, teksti vei aivan muualle eikä kumpikaan kirja esitellyt sanoin eikä kuvin tätä tagliataa ensinkään.

Vartin vaille yhdeksän, minä valomiehen roolissa, Hannu hieman vaaralliselle vesille kiivenneenä kätemme ja kehomme kipeyttäneenä kaiken kiipeilyn lisäksi, nauramme hysteerisinä retkellemme ja juhlistamme löytöämme desilitralla haaleaa vettä, ja repusta yllättäin löytneillä kestocroissanteilla, on niissä sentään creemaa täytteenä!

Kaksikymmentä yli yhdeksän, oikotietä reippaasti kävellen palaamme autolle ylen tyytyväisinä itseemme ja retkeemm, temme nakkikastiketta kera makaroonin ja keitettyjen porkkanoiden, kippistämme haalealla San Pellegrinolla (laatuvettä pitää ruokajuoman sentään olla:)) yksityistie-kyltin, ystävien avun ja oman sitkeytemme kunniaksi, ja pohdimme keitä ne kaksi domizia, Lucanus ja Tullus nimeltään oikein mahtoivat olla, kun moisen kyltin olivat kiveen eli kallioon hakanneet. Naputamme Hannun kännykän nettiin sanat "ITER  PRIVATVM  DVORUM DOMITIORVM", niin kuin kalliossa luki, italiastettuna Strada Privata dei due Domizi eli suomeksi kahden domizin yksityistie.

Siinä se sitten on; ITER  PRIVATVM  DVORVM  DOMITIORVM,  strada privat dei due Domizi, kahden domizin yksityistie, korkealla korkealla kalliossa. Emme napanneet yksityiskokoelmiimme, emmekä ottaneet kuvaa jalustalla:)

Vartin vaille yksitoista luemme netistä, että kyseiset herrat olivat täällä Bomarzon nurkilla asuvia veljeksiä, jotka, vuonna 2005 löydetyn tiedon perusteella, vastasivat niin vaatimattomasta urakasta kuin Rooman Colosseumin ja Pantheonin rakentamiseen käytettyjen tiiliien valmistuksesta!!!! Tuo kulkemamme kallioon hakattu reitti on ollut tie tiilitehtaalle lähes kivenheiton päässä virtaavan silloisen Tiberiksi kutsutun nykyisen Fiume Teveren varrella sijaitsevaan tiilitehtaaseen, josta tiilet on uitettu Tiberiä pitkin Roomaan ja sitten niistä hupskeikkaa on rakennettu Colosseum ja Pantheon!!! Tuo ja/tai reitin jossain epämääräisemmässä päässä mahdollisesti toinen yksityistiekyltti on ollut avainasemassa tuota arkeologista näin pitkään salaisuutena piillyttä seikkaa kohtaan, jotta mistä tulivat tiilet noihin mahtirakennelmiin. Tilistä on löydetty sen ajan vaatimusten mukaisesti niiden valmistajan puumerkki, mutta puumerkin haltijaa ei oltu osattu paikantaa ennen vuotta 2005. Ja nyt me olemme kulkeneet tuota metsässä uinuvaa tietä moneen otteeseen ja löytäneet sen yksityistiekyltin, mikä on avainasemassa salaisuuden paljastumiseen!!!!

Itse asiassa olen hyvin iloinen, että Italian Alppiklubi ei piirtänyt selvempää karttaa eikä kirjoittanut selvempiä ohjeita, jotta saimme kokea tuon todellisen löytämisen riemun tuntitolkulla kylttiä etsittyämme ja apua saatuamme. Koko juttu tuntuu aivan käsittämättömältä, en tiedä mitä vastaavaa olisin ikinä maailmassa löytänyt, emmekä edes etsimään lähtiessämme tienneet etsivämme näin järjettömän merkittävää kohdetta, yksityistietä(kylttiä) mikä johtaa Rooman Colosseumin tiilien jäljille. Että yksityistiekyltti on Colosseumin tiilien valmistuttajien omistama, heidän ja työntekijöidensä ja palkkarahojen kuljettamisen oma pieni yksityistie, ja siellä se kaiverrus on metsässä, kalliossa, jäkälän peitossa. Ei opasteita, ei puunattuja käytäviä ei museon kaltereita kurkistusaukkoineen. Ihan vain mettässä, kenen tahansa mennä ja tulla, kokea löytämisen huikea riemu tai kulkea ohi tietämättä minkä ohi kulkee, kun se nyt ei vain näy.
Ai että miten rakastan tätä Italian kaottisuutta ja epäloogisuutta ja sitä että maa tarjoaa vuonna 2014 mahdollisuuden suurille tutkimusretkille!!! Eikö ole huisaa!!?!!

Kaikki tila otetaan käyttöön!

Tagliatan keskivaiheilta, seinämät ehkä seitsenmetrisiä.

Tagliatan loppupuolelta, seinämät enemmän kuin kymmmenmetrisiä.