Karavaani kulkee: Matka nimeltä Kirjaprojekti, karavaanarin huikea tie-löytö!

27.1.2014 Bomarzon kylän liepeillä

Nyt tapahtui jotain uskomattoman huikeaa, ja toinen uskomaton asia on, että toimii myös netti! Lupasinhan teille satunnaisen epäsäännöllisiä blogipäivityksiä aineistonkeruu-matkalta "Etruskien mailla- polkuja Toscanan ja Lazion salaisuuksiin"-kirjaa varten, mutta en näin epäsäännöllistä viestintää tarkoittanut. Olemme kuitenkin viettäneet yömme niin syrjäisissä paikoissa, ettei nettiyhteydestä ole ollut mitään tietoa, useimmiten ilman kännykkäkenttääkään, mikä näillä main ei ole kovin tavatonta.
Ensin sitä tuskasteli, sitten siitä oppi nauttimaan. Ja sitten jos oli himpun verran kenttää, olimme 13 tunnin maastopäivästä ja viikon jatkuneesta mahan ja pään sekoittaneesta keuhkoputki-flunssassta niin voipuneita, ettei tietokoneen piilopaikasta kaivamista jaksanut edes ajatella.

Nyt on kenttätyö lopuillaan, 20 päivää takana ja 3-4 edessä ennen kotimatkaa, ja aamulla oli melkoisen väsynyt olo. Sellainen, että etruski-raja on tullut vastaan, unissakin ottaa päällekkäisiä valotuksia luolista tietäen, että näin toimimalla ratkaistaan suuri arvoitus, muttei oikeaa kuvakulmaa koskaan löydy:) Tarkoitus oli tehdä vain pieni reitintarkistus-retki Santa Cecilian raunioille, minkä kiehtovia sammaleisia raunioita olimme jo vuosi sitten tutkineet, ja pikainen kävely kuvaamaan joku latinakielinen "strada privata-kaiverrus", ihan vain niin kuin kuriositeettinä, jotta ollaan sitä jo 2000 vuotta sitten moisia kylttejä aseteltu.

Pieni polku, meysän halki vie.

Ihan siitä vierestä oltiin kaksi viikkoa sitten kävelty etruski-pyramidi-polkua kartoittaessamme, mutta silloin emme jaksaneet siihenyksityistiekylttiin panostaa, löysimmehän otsalamppujen valossa vielä vanhemman, etruskikielisen kaiverruksen, tosin sen merkitystä ilmeisesti ei olla osattu selvittää, emme mekään, mutta kaunista kirjoitusta kallioon louhitun tien varrella kuitenkin. Nyt siis pelkkä päähänpisto ja nopea keikka, minne matkalla riimittelin päässäni varoittavia tekstejä kaikille matkailijoille, tyyliin liika on liikaa, kolme viikkoa etruskeja tekee kahjoksi, vältä tätä jos mahdollista jne...

Tulipa siinä polulla, minkä varrelta piikkipuskien ja tammilehtojen väleistä avautui upeita maisemia laakson toiselle puolen kalliotiiteille,kuin myös valtaisa kodinkoneitten hautausmaa, vastaan myös vuoden takaa tuttu nainen tutun koiransa kanssa, koiran, mikä karkasi naiselta Hillaan ihastuneena peräämme, ja lähes tärveli pyramidin etsintämme sateisilla, mutaisilla, äkkijyrkillä sekä tappavan liukkailla kallioilla viidakon keskellä etsiessämme tuntematonta kohdetta ja hätistellessämme kotiinsa koiraa, joka väsytti Hillan riehakkaalla pakkoleikillään, ja teki mahdottomaksi opaskirjan lukemisen, polkujen mutkien laskemisen ja ajattelemisen, pimeän puskiessa päälle.

Tulevaisuuden arkeologiaa varten on tehtävä töitä nyt!

Kohtaaminen ja toistemme tunnistaminen oli kuitenkin häkellyttävän iloinen tuokio, ja saimme napattua lopulta juoksussa olevan narttumme syliin, ennen kuin magneetin lailla sen luokse hiipivä italialainen iso paimenkoira ehti tehdä temppujaan. Colori (=väri) lienee juoksu-aika italiaksi?)
Ja sitten siis kuvaa nappaamaan pikantista yksityistie-kyltistä, kello on tosin jo 15.47 saapuessamme pelipaikalle, ja tarkoitus oli ehtiä valoisassa Bolsena-järvelle etruskihautaa ja asutusta tutkimaan, jostain syystä S.Cecilian tarkistus ei sujunutkaan nopsasti, retkellä ollaan oltu jo kaksi ja puoli tuntia.

Santa Cecilian kirkon jäämistöä, noin vain metsän keskellä.

Ja kun siis retken on tarkoitus olla ei-retki, vaan pikainen ulkoilu ennemmin, heti autossa nautitun lounaan jälkeen, ei mukana ole eväitä eikä varavaatteita, ja vesipullokin unohtui autoon. Kameran jalusta jätettiin suosiolla autolle, emmehän ole menossa luoliin emmekä viivy lähellekään pimeää metsässä. Kaksi lamppua normaali viidestä sentään on aina mukana ja puoli litraa vettä termospullossa.
Kun 16.45 alkaa sataa rankasti ja heti sen perään laskeutuu sankka ja kaiken nielevä sumu, eikäkohteesta ole tietoakaan, siunamme pipoja, mutta manaamme sadavaatteiden, villaisten aluspaitojen ja hanskojen puutetta; pari päivää sitten pohjoisesta hyistä hönkyä puhkuva tuuli, tramontana?, jäähdytti ilman yhdessä yössä, eikä sitä ainakaan näin pikaisella retkeää tajunnut ottaa huomioon.

Kuudelta olemme käyttäneet sen ylimääiren puolituntisen, mikä valoa on näiden viikkojen aikan syntynyt iltojamme ilahduttamaan kevään myötä. 26 minuuttia yli kuuden yritettyämme kävellä itseämme lämpimiksi ja aivojamme toimiviksi tankattuame italiankielisä ohjeita kyltin löytymiseksi kahdesta saman firman eri ikäisestä oppaasta, sateessa, sumussa ja muutamassa lämpöasteessa, emmekä saa ymmärtämiämme sanoja, opaskirjan karttaa ja maastoa sopimaan toisiinsa, keksimme soittaa miehelle, johon tutustuimme muutama päivä sitten Parco Marturanumin opastuskeskuskessa, ja joka kirja-projektista kiinnostuneena lupsi auttaa kaikessa mahdollisessa.

Ensin yhteys pätkii ja hän luulee, että olemme jo Suomessa, jos laitamme sähköpostia, hän pyytää arkeologiystäviltään apua, sillä hän ei ole käynyt siellä, minne haluamme. Toisella kertaa yhteys toimii ja hän kauhistuu tajutessaan meidän olevan pimeässä metsässä, ja arvelee ongelmaksemme eksymisen. Njet. Luemme hänelle siis italiankielistä tekstiä puhelimeen lauseen puolikas kerrallaan ja hän yrittää ymmärtää ja kääntää sen englanniksi minkä yritämme ymmärtää ja asettaa ohjeita ympärillämme aukeavaan pimeään maastoon. Hankalasti ylitettäviä valtavia kivenjärkäleitä, varottava tiheää kasvustoa, jyrkkää kalliorinnettä, siinä ne avainsanat. Ei selviä ymmätämämme lause avoinna olevasta vanhasta rautaportista, piätäkö siitä mennä vai olla menemättä. Hmm, ja koko metsä siellä päin on täynnä hankalaa piikkistä tiheää pusikkoa ja valtavia jyrkänteitä sekä talon kokoisia kiviä. Mille grazie kuitenkin, tuhnanet kiitokset avusta, jotain selvisi mutta jotain ei.

Seitsemältä yritämme tavoittaa Suomesta erään italiaa taitavan vanhan tuttavan, mutta hän, vaimonsa eikä tyttärensä suostu vastaamaan puheluumme.

Ei ole niin kovin suuri ihme, jos täältä jotain jää löytmymättäkin. Eikä kuva oikein osaa kertoa nyt totuutta.

Kun olo alkaa olla kuin neulaa heinäsuovasta etsisi, kaikki muka-varteenotettavat paikat on koluttu, mutta onko tarpeeksi huolella, ja täällä moni asia toimii toisin kuin luulisi, kyltti voi olla ihan jossain muualla kuin varteenotettavasa paikassa. Sitten keksimme yhden tuttavan kuopuksen koululta, tai oikeammin kahden ystämämme tuttavan, Suomessa pitkään asuneen italialaisen miehen, mutta emme muista hänen nimeään. Eka ystävä ei vastaa puhelimeen, toinen vastaa ja saamme kolmannen nimen ja numeron. Jess. Ihanat Anne ja Simon. Luemme taas tekstit kirjasta, saamme valaisevia selvityksiä sanoille ja lauseille, mutta reitti ei aukea. Keksin sen toisen opaskirjamme, ja muistan sen tekstin olevan osin kovinkin erilaista, ja Simon saa kuunnella kaunista italian ääntämystämme kappaletolkulla lisää. Joku asia valkenee, mutta karttaan piirrettu ruksi ja kirjalliset selostukset ovat kaukan toisistaan kuin yö ja päivä.

Lopetamme puhelun Simonen kanssa kahdeksalta, ja puoli yhdeksän räpsimme pimeässä ilman jalustaa kuvia kiveen hakatusta tekstistä, usemman metrin päidemme yläpuolelta, kalliioon louhitussa pari metriä leveässä noin sata metriä pitkässä ja yli kymmenen metriä syvässä etruskien kaivamassa roomalaisten heidän jälkeensä haltuun ottaman tien toisessa päässä, siellä mikä lähtee syvältä, ei siellä mikä nousee maan pinnalle.

Tästä käännytään oikealla, ennen ruskeita puskia, vähän kiemurrellaan rinnettä alas, ja hoplalaa, saavutaan ylemmän kuvan, tagliatan lähtöpaikkaan. Eivät nämä ihmeellisyydet kovin kummoista meteliä itsestään pidä.

Kohtuullisen hieno alku maan tasolla sillä yksityistiellä, minkä etruskit ovat kaivaneet, ja bomarzolaiset veljekset Lucanus ja Tullus ovat yksityistiekseen ottaneet, ja minkä läpi on kuljettu Colosseumin ja Pantheonin valmistaneet tiilet tekevälle tehtaalle silloisen Tiberin rantaan.

Olemme kulkeneet tätä reittiä pari viikkoa sitten, ja tänään monta kertaa, sen reunoja sielä missä se on mahdollista, kolunneet sen läheiset vaatimattomammat kalliotiet, täällä tagliatoiksi kutsutut (tagliata=leikata), kalliot ja kivet ja pusikot kaikkialla sen ympäristössä, mutta ei, juuri tässä kohtaa emme katsettamme osanneet näin korkealle kääntää, kun kirjan kartta sen muualle merkitsi, teksti vei aivan muualle eikä kumpikaan kirja esitellyt sanoin eikä kuvin tätä tagliataa ensinkään.

Vartin vaille yhdeksän, minä valomiehen roolissa, Hannu hieman vaaralliselle vesille kiivenneenä kätemme ja kehomme kipeyttäneenä kaiken kiipeilyn lisäksi, nauramme hysteerisinä retkellemme ja juhlistamme löytöämme desilitralla haaleaa vettä, ja repusta yllättäin löytneillä kestocroissanteilla, on niissä sentään creemaa täytteenä!

Kaksikymmentä yli yhdeksän, oikotietä reippaasti kävellen palaamme autolle ylen tyytyväisinä itseemme ja retkeemm, temme nakkikastiketta kera makaroonin ja keitettyjen porkkanoiden, kippistämme haalealla San Pellegrinolla (laatuvettä pitää ruokajuoman sentään olla:)) yksityistie-kyltin, ystävien avun ja oman sitkeytemme kunniaksi, ja pohdimme keitä ne kaksi domizia, Lucanus ja Tullus nimeltään oikein mahtoivat olla, kun moisen kyltin olivat kiveen eli kallioon hakanneet. Naputamme Hannun kännykän nettiin sanat "ITER PRIVATVM DVORUM DOMITIORVM", niin kuin kalliossa luki, italiastettuna Strada Privata dei due Domizi eli suomeksi kahden domizin yksityistie.

Siinä se sitten on; ITER PRIVATVM DVORVM DOMITIORVM, strada privat dei due Domizi, kahden domizin yksityistie, korkealla korkealla kalliossa. Emme napanneet yksityiskokoelmiimme, emmekä ottaneet kuvaa jalustalla:)

Vartin vaille yksitoista luemme netistä, että kyseiset herrat olivat täällä Bomarzon nurkilla asuvia veljeksiä, jotka, vuonna 2005 löydetyn tiedon perusteella, vastasivat niin vaatimattomasta urakasta kuin Rooman Colosseumin ja Pantheonin rakentamiseen käytettyjen tiiliien valmistuksesta!!!! Tuo kulkemamme kallioon hakattu reitti on ollut tie tiilitehtaalle lähes kivenheiton päässä virtaavan silloisen Tiberiksi kutsutun nykyisen Fiume Teveren varrella sijaitsevaan tiilitehtaaseen, josta tiilet on uitettu Tiberiä pitkin Roomaan ja sitten niistä hupskeikkaa on rakennettu Colosseum ja Pantheon!!! Tuo ja/tai reitin jossain epämääräisemmässä päässä mahdollisesti toinen yksityistiekyltti on ollut avainasemassa tuota arkeologista näin pitkään salaisuutena piillyttä seikkaa kohtaan, jotta mistä tulivat tiilet noihin mahtirakennelmiin. Tilistä on löydetty sen ajan vaatimusten mukaisesti niiden valmistajan puumerkki, mutta puumerkin haltijaa ei oltu osattu paikantaa ennen vuotta 2005. Ja nyt me olemme kulkeneet tuota metsässä uinuvaa tietä moneen otteeseen ja löytäneet sen yksityistiekyltin, mikä on avainasemassa salaisuuden paljastumiseen!!!!

Itse asiassa olen hyvin iloinen, että Italian Alppiklubi ei piirtänyt selvempää karttaa eikä kirjoittanut selvempiä ohjeita, jotta saimme kokea tuon todellisen löytämisen riemun tuntitolkulla kylttiä etsittyämme ja apua saatuamme. Koko juttu tuntuu aivan käsittämättömältä, en tiedä mitä vastaavaa olisin ikinä maailmassa löytänyt, emmekä edes etsimään lähtiessämme tienneet etsivämme näin järjettömän merkittävää kohdetta, yksityistietä(kylttiä) mikä johtaa Rooman Colosseumin tiilien jäljille. Että yksityistiekyltti on Colosseumin tiilien valmistuttajien omistama, heidän ja työntekijöidensä ja palkkarahojen kuljettamisen oma pieni yksityistie, ja siellä se kaiverrus on metsässä, kalliossa, jäkälän peitossa. Ei opasteita, ei puunattuja käytäviä ei museon kaltereita kurkistusaukkoineen. Ihan vain mettässä, kenen tahansa mennä ja tulla, kokea löytämisen huikea riemu tai kulkea ohi tietämättä minkä ohi kulkee, kun se nyt ei vain näy.
Ai että miten rakastan tätä Italian kaottisuutta ja epäloogisuutta ja sitä että maa tarjoaa vuonna 2014 mahdollisuuden suurille tutkimusretkille!!! Eikö ole huisaa!!?!!