torstai 16. tammikuuta 2014

Matka nimeltä Kirja-projekti, osa 1



Tervetuloa kanssani todelliselle löytöretkelle, Toscanan ja Lazion aarteita etsimään! Täällä retkeily on antoisaa ja jokaisen polun päässä odottaa aarre!

Tervetuloa mukaan matkalle, minkä tarkoituksena on saattaa päätökseen Toscanan ja Lazion alueen luonnosta löytyvistä ihmeistä kertovan kirjan kenttätyöt! Eli suomeksi sanottuna juoksemme metsissä muutaman viikon tutkimassa, tekemässä muistiin-ja mieleenpanoja sekä valokuvaamassa etruskien elämästä kertovia jälkiä ja kaikkea muuta mielenkiintoista, mitä sieltä/täältä löytyy. Niin kuin vaikkapa kuumia luonnonlähteitä, rikkiä pulputtavia sulffajärviä, keskiaikaisia asumuksia, erakon luolia ja sen sellaista. Tätä olemme harrastaneet koko perheen kanssa kuuden viimeisen täällä Toscanassa ja Laziossa vietetyn joululoman aikana, mutta ennen viime marraskuuta en tiennyt kirjoittavani aiheesta kirjaa, retkiopasta, mikä vie lukijansa joko oikealle tai vähintään mielikuvitusmatkalle näille etruskien maille, ja vähän muuallekin Toscanan maaseudun sisuksiin.


Itse olemme nämä kohteet löytäneet pääasiassa Italian Alppi-clubin julkaisemista kolmesta italiankielisestä kirjasta, mutta niiden lukeminen sanakirjan kanssa on meille kieltä taitamattomille pienoisen haasteen takana. Jo retkipolun alun löytämiseen kuluu toisinaan aikaa tuntikaupalla, sillä vaikka kirjoissa on muka-kartat kohteista, on kartoista meille käsittämättömista syistä jätetty usein kaikki ratkaisevat tiet ja merkit pois, ja maantiekartoissa niissä kohdin on pelkkää tyhjää, ei teitä lain. Eli ensimmäinen tehtävä on löytää tie, joka vie polun päähän. Toisaalta, kun polun pään on löytänyt, ei homma useinkaan helpotu, sillä polku on monesti unohdettu merkitä maastoon, missä itsessään risteilee teitä, metsäteitä, ihmisen polkuja, eläinten polkuja, pelloille vieviä tien pätkiä, teitä yhdistäviä teitä, jne, ja opaskirjan kartalla polkua kuvaavan viivan alta on jätetty merkitsemättä, että polku itse asiassa seuraa tietä juuri siinä kohdassa...Toisaalta, jos netistä on sattunut löytämään alueesta kertovan sivuston, ja siellä kerrotaan määrätyn polun olevan merkitty maastoon punaisella (sentiero rosso=punainen polku), kierteleekin maastossa punainen polku aivan muualla kuin missä netistä löydetty kartta sen kertoo kulkevan. Retkikohteessa sijaitseva opastaulu sen sijaan ei anna värisymboleja eri poluille lainkaan, mutta maastosta löytyy kuitenkin keltaisia, vihreitä ja punaisia tolppia ja rusettinauhoja, osa niistä tosin paikoista, missä ne paikallisen opastaulun mukaan eivät kulje. Maastosta löytyvään opastauluun merkittyä jyrkkään alamäkeen haarautuvaa polkua ei kansallispuistossa(kaan) ole merkitty maastoon lainkaan, mutta yleensä sitkeällä etsimisellä oikea polku löytyy (tai ainakin oikeaan suuntaan kulkeva sellainen). Mutta se tunne, kun liusuttuasi jyrkkää märkää sammaleista etruskien kallioon louhimaa kapeata kulkuväylää pitkin alas, löydät luolia, pyramidin, kapean kanjonin, huikean maiseman, tai miljoona muuta kiehtovaa kohdetta! Täällä vaivannäkö todella palkitaan, ja saat tuntea olevasi suuri seikkailija ja todellinen tutkimusmatkailija, vaikka eletäänkin 2000-lukua ja ollaan keskellä Eurooppaa!

Niin, ja toki kirjan tekstissä saatetaan kertoa asiat vaikka kuinka tarkkaan, sekin, että polku seuraa tietä, vaikkei kartta sitä kerrokaan. Mutta italialainen epäloogisuus tuntuu olevan huipussaan tällä saralla!

Blogi tältä matkalta tulee olemaan etupäässä lyhyttä päivittäistä viestintää muutaman kuvan kera, rehellistä kerrontaa matkan vaiheista, kohteista kertovan informaation pääosan jäädessä kirjaan, mikä, jos toiveeni toteutuu, ilmestyisi ensi jouluksi. Tekstejä tulee epäloogisessa järjestyksessä epämääräinen määrä kerrallaan, ja sen perään vielä lyhyt kooste Saksan kävely/kylpylä-lepopäivistä matkan varrella. Ja ei, en ole unohtanut venäjän blogin viimeisiä päiviä, enkä Pohjoisen matkan vastaavia myöskään. Enkä itsenäisyyspäivä-viikonlopun Saarenmaan retkeä enkä enkä.....no juu, kyllä nekin ovat vielä tulossa, mutta nyt on tämän matkan vuoro :)

Tammikuisen sadepäivän kauneutta.



 16.1.2014 Viterbo, Bagnaccion lähteet - Riserva di Monte Casoli -Viterbo, Bagnaccion lähteet

Hämärä laskeutuu vuoren harjanteelle, värit ovat jo kadonneet ja kymmenen minuutin päästä laskeutuu pimeys. Istun jonkun vanhan kodin rappusilla ja kuuntelen laakson toiselta puolen kuuluvaa kirkonkellojen heleää sointia. Yläpuolellani humisee suuri vanha vaahtera, leudossa tuulessa lehdet kahisevat kauniisti, ja kauempaa kuuluu aasin mölinää, mihin sekoittuu koiran haukku. Lehtopöllö aloittelee soittoaan, mutta sen ääni ei ole edellisiltaisten pöllöjen tapaan kumean kirkas, vaan vähän vaisu. Muuten on hiljaista, ja ajatusten on helppo antaa vaipua miettimään elämää tämän kukkulan rinteillä.

Jonkun vanha koti, minkä portailla istun, on luola. Näitä koteja on kaivettuna koko rinne täyteen, ja ilmeisesti rinteen toinenkin puoli. Kodit ovat rinnakkain ja kodit ovat päällekkäin. Niitä on kymmeniä ja taas kymmeniä,vähän niin kuin kerrostalon ja rivitalon yhdistelmä, nurmikkopiha kaikilla, ja huikeat maisemat yli laakson Bomarzoon, missä jo silloin, kaksi ja puolituhatta vuotta sitten oli asutusta myöskin. Kotien koosta on vaikea sanoa mitään aivan tarkkaa, sillä osa huoneista on täyttynyt, osan katto romahtanut sisään, ja toisaalta niitä on aikojen saatossa muunneltu, käyttötarkoituksen mukaan. Seiniä kiertävät kiveen kaiverretutu penkit (sängyt?) ja seiniin on myös kaiverrettu kauniisti muotoiltuja syvänteitä (hyllyjä?). Ikkunoista on huikeat maisemat, suurimmissa varsinkin näkyy oven saranoiden paikalla kallioon hakatut ja uurretut tappien ja salpojen paikat. Allekkain ja yllekkäin olevien kotien väleissä kiemurtelee kapeita kallioon hakattuja portaita, ja asutuksen tuolla puolen, puolustuskäytävän kautta kuljettavaa reittiä päästään hautuumaalle, mikä täällä luolien sijaan on mallia "colombaario", eli pienen pieniä tuhkauurnia varten tehtyjä neliskulmaisia koloja täynnänsä olevat seinämät, isojen, nyt etuseinästään avonaisten luolien sisällä.

Siinäpä siis istun ja ihmettelen, tunnen elämän ympärilläni, ja niin pimeys laskeutuu, ja Hannu kuvaa eräässä jonkun vanhassa kodissa katosta roikkuvia haarukoita, hyllyille aseteltuja lenkkikenkiä, maatyöläisen tarvekaluja ja sateenvarjoja tynnyrissä. Minä herätän toisessa kodissa lepakon uniltaan, kierrämme keskiaikaiset puolustusmuurit ympäri, löydämme vanhan kirkon, syvän, kallioon hakatun käytävän kotien jatkumon alakerroksiin ja Hilla tuoreen villisikavainun. Leppeä tuuli puhaltaa edelleen, laakson vastareunaa täplittävät muutaman maatalon valot ja Bomarzon profiili. On hyvä olla, ja on hyvä laskeutua alas asuntoautolle, keittää teetä, maistella toscanalaista aprikoositorttua ja olla kiitollinen ihmeellisestä elämästä.

Monte Casolin aluetta laakson toiselta puolen katsottuna auton ikkunasta.
Auto parkkiin tähän. 

















15.1.2013 Viterbo, Bagnaccion lähteet - Corviano - Vitorcchiano - Viterbo, Bagnaccion lähteet

Kuutamokeikaksi näköjään menee aina, vaikka retken puolivälissä vielä kuvitellaan ehtivämme käväistä jossain toisessakin kohteessa, suhteellisuudentaju hoi:) Hannu arvelee, että opaskirjan tuntumäärät voisi suoraan tuplata kohdallamma, minä totean hetken mietittyäni että juu, vissiin aina kun kohde on mielenkiintoinen....mietimme edelleen, onko joku kohde ollut ei-mielenkintoinen, mutta emme ole keksineet...

Corviano hämäsi alun näennäisellä helppoudellaan, maastosta löytyi jopa kylttejä ja riemuksemme myös englanniksi tekstitettyjä opsatauluja. Mutta historiallisia kohteita on niin monta, ja asumiskäytössä esihistorialliselta ajalta saakka olevia luolia mielettömissä paikoissa korkealla jyrkässä kallioseinämässä monta, että opastamattomalle jyrkänne-porraspolulle ehdimme vasta pimeässä. Sääli, sillä maan tasolla, minne polku vie, on mielettömiä parikymmentämetrisiä kallioseinämiä ja sileitä kivenjärkäleitä. Ja kun tagliata etrusca ei löydy sitä kautta, on palattava toista kautta pimeällä takaisin linnan raunioille. Kuutamo valaisee lamppuarsenaalimme lisäksi siinä määrin, että tasaisella voimme kulkea lamput sammutettuina.

Keskimäärin viisi tuntia metsäretkeilyä vieraassa maassa, luonnossa ja kulttuurissa päivittäin, kaikkea ja kaikin aistein havainnoiden käy ihan työstä, ja kuuma kylpy illalla on taivaallinen rentouttaja. Koira on kanssa aika kanttuvei iltaisin, senhän enrgiaa vie kävelyn ja kiipeilyn lisäksi villisikojen ja muiden metsänelävien haistelu. Mutta loistavaa on nähdä, etttä kun lopulta, yleensä aina pimeässä, neljä tuntia kuljettuamme sanomme sille että mennään takaisin, lähtee se välittömästi oikeaan suuntaan, ja nytkin löysi puskan läpi joen ylittävälle polulle vievän reiän pensaikosta ennen meitä. Jos emme itse osaisi palata autolle, voisimme luottaa koiran suuntavaistoon!

Omiamme ja opaskirjan kuvia tutkiessa tuli sellainen olo, että on palattava vielä takaisin, ja otettava jalustan kanssa pari kuvaa lisää , syväterävyys luolakuvissa ei ehkä olekaan riittävä, vai saisiko fotoshopilla aikaan sen, mitä pitää, en tiedä. Sitä näköjään vain toisinaan unohtaa, että kuvia otetaan nyt kirjaa varten, ei pelkästään omaksi iloksi. Ja toisaalta, jos luolia olisi ollut vain yksi, olisi siihen ehkä tullut keskityttyä enemmän.
Ennen paluuta vakipaikalle kylvyn viereen vessan ja vesien tyhjennys sekä täyttö lähes matkan varrella olevassa Vitorchianon matkaparkissa.

Ps. Kovin lohdullista, että retkemme lähtöpaikassa kerrottiin villisian metsästyksen olevan täällä sallittua vain torstaina, lauantaina ja sunnuntaina. Ja nyt on keskiviikko, saatamme olla turvassa!

Ryhmä kehitysvammaisia ohjaajineen oli lähtenyt retkelle. Muuten emme Monteranon kansallispuiston sunnuntaita lukuunottamatta ole nähneet metsissä muita retkeilijöitä.

Kylttejä pitää etsiä myös epätavallisista paikoista; niin kuin maasta lehtikasan sisältä!





Täällä metsisää saattaa kompastua siellä täällä lojuviin hauta-arkkuihin.

Kirkon raunioilla.

Luolan suuaukon vasemmalla puolella pudotusta laaksoon pystysuoraan ehkä 30 metriä.

"Room with a View."


Laakson seinämät ovat täynnä luola-asutuksia, vanhimmat esihistorialiselta ajalta, ja niihin on menty tikkaiden avulla ulkokautta, luolien suuaukkojen eteen jätettyjen pikkuisten tasanteiden kautta.

Naapuriluolasta naapuriluolaan, välissä 30m pudotusta rotkoon.




Höh, blogi muutti kuvan koostumuksen, ei tää ole tämän värinen eikä tämän näköinen! 







14.1.2014 Monterano - Manciano -Viterbo, Bagnaccion lähteet

Meillä on riittävästi kaasua, olemme vihdoin onnistuneet saamaan pizzaa, sadevaatteet, reput ja kengät alkavat kuivua, ja olemme kolmen päivän korvessa kulkemisen jälkeen saapuneet "kotikonnuille" Viterbon kupeeseen, nauttimaan täysikuun kylvyistä!

Metkaa, miten jostain satunnaisesta paikasta maailmassa, tällä nimenomaisella kerralla erään pellon keskellä olevasta maapläntistä, voi tulla koko perheelle niin merkittävä, että kun puhuessani kuopuksen kanssa puhelimessa Italian illassa huomautan samalla puoliääneti autoa ajavalle miehelle, että käänny tuosta oikelle Viterboon, kiljuu tytär Suomessa "Viterbo!!?? Mä en kestä, oottekste siellä, just kerroin ystävilleni, miten monta Uutta Vuotta olemme siellä viettäneet!!!"

Kaasun kanssakin oli metkaa, sillä ensimmäinen pullo riitti kymmenen päivää, sillä ilmat ovat olleet leudot läpi Euroopan, ja olemme iltaisin ja aamuisin käyttäneet lämmitykseen webastoa, ja onnistuneet Saksassa viettämään matkaparkin sähkötolpankin päässä pari yötä. Tosin Egestorfia lukuunottamatta mittarit ovat vaatineet niin tolkuttoman määrän 50 senttisiä, etteivät ne koskaan riittäneet, ja aamuyöllä sähkö on napsahtanut kaasuksi. Ehkä merkittävin kaasun säästäjä on ollut märkä iltaelämämme; lojuimme nimittäin viisi iltaa saksalaisissa kylpylöissä, joten auton suihkuvettä ei tarvinnut lämmittää!
No, ensimmäinen pullo kuitenkin loppui jokunen tovi sitten, ja toista suomalaista olisi hyvä saada riittämään kylmemmän kotimatkan ajaksi, koska täkäläinen butaani ei toimi kylmässä riittävän hyvin. (Suomessa käytetään helpommin kaasuuntuvaa propaania.)

Ja kun emme kerran ole saaneet hommattua sitä belgialaista "virallista täyttöpulloa",  joudumme  joko pelaamaan peliä "oletko kiltti ja kielloista huolimatta täytät ei-kiinteän kaasupullomme" paikallisilla autokaasua myyvillä huoltoasemilla, tai ostamaan, vaihtamaan, myymään tai viemään lopulta kotiin paikallisia kaasupulloja, mitkä liitämme adapterilla automme kaasujärjestelmään sopivaksi.
Mancianon ja Viterbon välisellä tiellä puolen tunnin sisällä kolmas kerta onnistui: ensimmäinen lempeä huoltiksen mies ei uskaltanut tankata kun oli kerran kielletty, puutarhamyymälässä oli vain tyhjiä pulloja, mutta pellon keskellä vanhan roomalaisen vesisäiliöhommelin vierellä yksinään tönöttävä sekatavakauppa myi meille ihanan sinisen 10kg täyden kaasupullon, säkillisen appelsiineja sekä ison pullluskan leivän 35 euron yhteishintaan. Ei paha. Ja miten hyvä mieli! Karavaanarin elämässä kaikki on hyvin, kun tankissa on dieseliä, pulloissa kaasua, vesisäiliössä vettä, kaapissa ruokaa ja vessa suht tyhjä. Silloin voi elää missä vain, juuri niin kuin se meille on parasta. Olemme vapaita, villejä ja onnellisia! Kun vielä polttokenno tekee meille viinasta sähköä, jotta saamme valot kirkkaiksi ja kameran, tietsikan ja otsa-taskulamppujen akut ladatuiksi, niin voi mahdoton, miten hyvin asiat ovat!

Pizzaa emmekä muutakaan ravintolaruokaa kerkiä tällä tahdilla ikinä saamaan, sillä olemme aina ruoka-aikaan jossain korvessa, tai sitten aivan liian väsyneitä, hikisä ja märkiä. Joten sikäli onnenpotku tuo tien varressa lähes metsän keskellä illallisaikaan sojainnut ravintola, josta nappasimme autoon mukaan tonno-cipollan ja salami picante-uovo-cipolla-carciofi-pitzzat, (klassinen tonnikala-sipuli on aina varma valinta ja tulinen salami munalla, sipulilla ja latva-artisokalla täydentää sitä loistavasti).

Matkan eka rankkasadepäivä päätettiin käyttää edelllispäivänä löytymättä jääneen keltaisen reitin etsimiseen Monteranon kansallispuistossa, ja Mancianon sulffajärven tutkimiseen, kun sitä ei poliisiasemalla tarvinnutkaan kuluttaa. Keltainen polku tosin piti jättää puolitiehen, sillä joen yli ei vienytkään siltaa, ja sateet olivat nostaneet vuolaana virtaavan joen korkeutta ja leveyttä siinä määrin, että pitkän pohdinnan jälkeen pidimme arviolta vyötäröön ulottuvaa kahluuta liian vaarallisen, varsinkaan kun joen pohjaa ei ruskean veden vuoksi näkynyt, eikä meillä ollut sauvoja. Ja paikalliset irto-oksat olivat niin huteraa tekoa, että sellaisen ansioista jo yhden mutalieju-rinteen liuin kyljelläni alas. Emme oikeastaan tunteneet edes tappiota, olimmehan sitkeästi yrittäneet puutteellisesta viitoituksesta ja hurjista maasto-olosuhteista huolimatta, ja saimme joen vartta palatessamme palkaksi jännittävän kiveen hakatun hyvin kapeean käytävän. Niin ja kauden toisen punkin. Olemmehan täällä hevosten ja lampaiden keskellä tiheikoissä, täältä Hannukin omansa edellispäivänä sai. Miten lie koira, sen paksusta turkista punkit löytyvät vasta pulluskapalloina.



Lähdön hetkellä auton ikkunasta.

Monteranon keskiaikaisen kaupungin kautta tänäänkin, paikka on aivan korvessa, metsien ja syvien laaksojen keskellä.

Tuonne alas.

Jos joku osaa neuvoa miten kuvan saa blogissa kääntymään, otan tiedon mielelläni vastaan. Olen kyllä kuvan kääntänyt iphotossa, mutta se ei riitä, olisi pitänyt muistaa kääntää se vielä työpöydällä erikseen...Tämä puro on siis polku:)


Italiaan on selkeästi tullut joku uusi laki, polku kulkee nyt hengenvaarallisen (pericolo=hengenvaara) alueen halki! Kyseessä on sulfalähde/järvi...kai maar se sisätiloissa päivittäin onkin vaarallista...



Liukasta ja upottavaa, sekä sivulle kaltevaa...

Josko täältä löytyisi ylityspaikka...? Ei vaan löydy...

Tuostako pitäis mennä! Tästä tuli kääntöpiste, hiukan kuivemalla kelllä ylitse kahlattaisiin, mutta virta on tosi voimakas.


Hilla löysi aarteen, ihana mehukas luu.

Viidakossavaakasuoraan, heh heh...

kaiken maailman käytäviä metsät täys.



Reitti senkun kapenee..




Caldara di Manciano, sulfajärvi.

Mancianan koivikot tuovat kotomaan mieleen.

Näin minä vietän retkipäivien illat, kolmen Hannun piirittäessä minua Viterbon kuumissa luonnonlähteissä, keskellä peltoja, kaisloja ja oleanteripensaita:)









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti