Kuutamomyrskyn mietteissä, Pyhärannan Rihtniemessä ja Laitilan Hautvuorella

Mistä ihmeen syystä tämä kuva ei tule blogiin oikean värisenä, tämän juttu olisi se, että Hannu ja Hilla ovat mustia silhuetteja, maasto myös, ja vain taivas on värillinen!???

Siitä on nyt tasan viikko, kun mieheni sanoi, että jos vielä viikon päästä tahdot, niin lähden mukaan. Silloin seistiin metsässä, oikein sankassa suuressa metsässä, ja kuunneltiin meren kohinaa. Myrsky oli selkeästi laantunut, mutta rantakallioilla sai silti käyttää kaiken tahdonvoimansa ja reisilihaksensa, jottei tuuli vienyt mennessään, ja tasapainoilu isoilla rantajärkäleillä vaati melkoisesti tarkkuutta. 

Vaikka oli pimeä, meren kuohunan näki ja koki vahvasti; valkoiset vaahtoavat vaakaraidat vyöryivät säännöllisen epäsäännöllisesti kohti rantaa, ja murtuessaan sopivan lähellä rantaviivaa, heittivät tonneittain hyistä vettä yltympäriinsä, enempien ihmisten puutteessa tyrnien ja kallioiden päälle. Piposta ja hupusta huolimatta pää tahtoi jäätyä, ja viima tunkeutui tuulenpitävän asun alla lämmittävän villakerraston väleihinkin, mutta huisaa interaktiivista näytelmää ei olisi malttanut jättää kesken. Kohina ja pauhu veivät mennessään, kaikki muu unohtui, oli vain hetki tässä ja nyt, puhdistava ja energiaa antava.

Kuvat eivät suostu olemaan sellaisia kuin ovat, tämä , kuten muutkin merikuvat, on tumma, ja puiden varjot näkyvät kuutamo-aalloissa vahvoinana....blogi muuttaa kuvat hailakoiksi ja oudoiksi, en olisi tällaisia laittanut näytille...???

Vihitynmaan ringillä, minne meri vielä mäntyjen lomitse näkyy, on luonnollista kuulla myös sen pauhu, mutta puolen kilometrin päässä, umpimetsässä, se tuntuu taianomaiselta. Täysikuu kuusten takaa idässä, rantaan iskeytyvät aallot mäntymetsän takaa lännessä. Jatkuva taukoamaton pauhu, rannasta loitotessaan aaltojen irrottamien kivien helinä ja kolina, musiikkia metsän ja meren täydeltä, forte fortissimo, tämän vahvempaa ei voisi olla.

Museoviraston kertomaa: ”Vihitynmaan rinki tai Piispanrinki nimillä tunnettu kivekehärakenne sijaitsee Rihtniemen länsirannalta noin 130 m itään, matalan kivikkoisen kangasharjanteen itälaidalla. Jouko Voionmaa tutki paikkaa vuonna 1955, jolloin todettiin, että sisempi kivikehä on ollut suorakulmainen ja sisämitoiltaan 2×5 m ja ilmeisesti pienen rakennuksen perusta. Ulompi kehä on lienee ollut 8-kulmainen ja halkaisijaltaan 12 m. Mahdollisesti se on keskiaikaisen kappelin paikka, vaikkakaan mitään ajoittavaa ei ole löydetty. Paikkaan liittyy tarinoita piispasta, jonka alus haaksirikkoutui. Tarinan mukaan kolme avuksi tullutta paimenta hukkui ja piispa hautasi heidät kivirakenteeseen. Joskus pispana on mainittu Henrik, joskus Arvid Kurki. Noin 400 m pohjoisluoteeseen sijaitsee pieni kallioniemi nimeltään Piispanniemi.” 

Jos olisi makuualusta, heittäytyisin pitkälleni kuun valaiseman metsään, ja kuuntelisin konserttia silmät kiinni. Jos olisi makuupussi, jäisin yöksi, juuri siihen, ilman telttaa. Nyt ei ole, istumme siis kannon nokassa, enkä osaa sanoin selittää sitä maailmoja syleileävää tunnetta, mikä täyttää mieleni ja sieluni. Niin kuin aina kuutamolla luonnossa, tunnen suurta turvallisuutta ja yhteyttä koko maailmankaikkeuden kanssa, ja nyt kun metsään yhtyy vielä meri, on kokemus erityisen syvä. Tajuan, että vaikka elementeistä puuttuu tuli, ei nuotio enää mahtuisi tähän hetkeen -, liian monta vahvaa aistiärsykettä veisivät toinen toisiltaan kärjen, tilan, rauhan. Ei olisikaan enää mahdollisuutta levollisuuteen.
Olen siis vain tässä, enkä kaipaa mitään muuta, minä onnellinen.

Kun nyt, kotipihan tyynessä hiljaisessa alkuyössä, saunan tummasta syleilystä virkistävän kylmän paljun kautta kuljettuani, nautin vanhan kotikoivun takaa paistavan, lähes puolittuneen kuun huikeasta valosta, ja varpaiden kipristelystä huurtuneella nurmikolla, en ihmettele viikon takaista hurmostani. Kun luonnon valttikortteihin yhdistetään salaperäinen, mahdollinen muinainen hauta ja vanha Linnavuori luolinen ja shamaanikallioineen, mikä muu olisi muka mahdollista, kun tajuta tuollaisena iltana, että Toskanan salaisuudet tulee olemaan ensimmäinen kirjani, ja sen "lopputyö" mennään tekemään tammikuussa Toskanaan, tarvittaessa myös maaliskuussa, vankan pohjan muodostuessa kuudesta siellä jo vietetystä joululomasta, ja niiden aikana metsissä vietetyistä tunneista!!!

"Toscanan salaisuuksia" ei ole tavanomainen matkakirja; se ei maalaile lukijalle sypressikukkuloiden kehystämien maisemien kauneutta, ei luetteloi kirkkojen ja museoiden taideaarteita eikä esittele ensimmäistäkään viinitilaa. Niiden sijaan se johdattaa lukijansa keskelle synkimpiä villisikametsiä,ohdakkeisia pellon reunoja ja huikaisevan kirkkaita vuorenhuippuja. Näistä maisemista nimittäin löytyvät Toscanan salaiset aarteet, etruskien elämästä kertovat luolat, haudat ja kallioon koverretut kävelyreitit, maan alta pulppuavat kuumat kylpyvedet, keskiakaiset pyhät paikat sekä uskomattomia yllätyksiä tarjoava rikas luonto, ja yltäkylläistä arkea elävät pienet kukkulanpäällyskylät, joissa puhelinyhteydet eivät ehkä toimi, mutta koko kylä esittää taivaallista joulunäytelmää roomalaisten vanhassa amfiteatterissa. Extroina mukana Unescon kulttuuriperintökohde Cinque Terren patikointireitti sekä pyöräretki Roomassa Via Glaudia Augustaa, kaikkien teiden esiäitiä pitkin. Sopii yhtälailla matkalle mukaan täsmäretkioppaaksi kuin nojatuolimatkailijan nautittavaksi. Lahjatoiveiden ykkönen jouluna 2014.

Jotain tämän kaltaista esittelytekstiä kirjalle pikaisesti kaavailin, ja haha, ennakkotilauksia toki otetaan jo vastaan :) :) 

Seuraava kuvakooste ei kuitenkaan ole vielä Italian Toskanasta, vaan Varsinias-Suomesta Laitilan Hautvuorelta, muinaiselta Linnavuorelta. Tekstin olen kirjoittanut Caravan-lehteen keväällä 2012. Pari sataa metriä autolta käveltyämme muuttuu maasto (nykyisen hakkualueen jälkeen) kuin taikaiskusta syvän vihreäksi, sammaleisen kumpuilevaksi ja oudon kivikkoiseksi. Vanhoja kaatuneita ja osin maatuneita puita, isoja muurahaiskekoja, kauas kurkottelevia kuusenoksastoja. Kallion tyvet kasvavat saniasia valtavina puskina, ja kallion laki on särkynyt suorakaiteen muotoisiksi metrien paksuisiksi paloiksi. Luolia on kallioden halkeamissa ja lohkareiden väleissä, isoja saleja ja kapeita tunneleita, ryömittäviä yhdyskäytäviä ja pieniä onkaloita. Ja lopulta, ennen kuin ehdin ajatella loppuun ajatuksen, "Vaun korppi puuttuu", leikkii niitä yläpuolellamme kaksin kappalein. Seudussa on jotain mystisen tuntuista, ja yhtäkkiä minun on helppo uskoa tarinat, joiden mukaan shamaanit ja tietäjät ovat käyttäneet Hautvuorta voimapaikkanaan.   Voimapaikkaperinteet vuorella ovat harvinaisen pitkät, sillä Hautvuori on Suomen vanhimpiin kuuluva linnavuori, jonka historia pakolinnana ulottuu pronssikaudelle yli kolmen tuhannen vuoden taakse, aikaan, jolloin vuori oli osittain meren saartama. Siitäkin vanhemmasta ajasta kertoo erään luolan lattian simpukka/mutapohja, minkä uskotaan olevan litoraalisen merenpohjan jäänteitä, n 6000 vuoden takaa.  

Hautvuorelle löydät kääntymällä 8-tieltä neljä kilometriä Laitilan eteläpuolelta Kusniin. KIlometrin Kusnin tietä ajettuasi käännyt vasemmalle Pirttikylä/Hautvuori ja noin puolen kilometrin jäälkeen jätät kulkineesi avokalliolle Hautvuoren pienen kyltin kohdalla, ja jatkat kyltin osoittamaa helppoa polkua perille, missä opastaulut kertovat sinulle paikan historiasta.

Nyt, kun olen saanut purettua ääneen sen valtaisan jännityksen ja hillittömän innostuksen, minkä vallassa olen ollut tuon kirjan keksittyäni, voin taas alkaa myös työstää loppuun Venäjän-matkaa, ja onpa minulla puolivalmiina pari Viron reissuakin. Slovenian pyöräretki odottaa purkua ja Pohjoisen reissustakin taitaa puuttua muutama päivä, ja keväinen pyöräreissu Saksa-Itävalta -akselilla asuntoautokohteineen....Kiitos siitä, että teitä lukijoita on ollut niin monta, on kiva tehdä blogia, kun sitä luetaan! Eli ilman juuri Sinua ei tätä olisi!