Venäjän matka asuntoautolla, syysloma 2013 osa 1, Piikkiö- Sortavala

Matkustaminen on koko perheen ilo!

Kauan siitä oli puhuttu, ja pari viimeistä vuotta ihan tosissaan. Sitä ennen ajatus asuntoautoilusta Venäjällä oli tuntunut sellaiselta mistään kiinnisaamattomalta haaveelta, kasvottomalta ja muodottamalta möykyltä, mikä liukeni  pois aina sitä tarkastellessa. Harmitus niin suuren, ja maastoltaan sekä kulttuuriltaan monimuotoisen naapurin olemassaolosta oli ehtinyt vaihtua jo kauan sitten hiljaa hyväksyttyyn totuuteen, että Muurmanskin valtatie ja siitä itään noin 10 000 kilometriä maata nyt vain on väärän valtion hallussa. Mielessä oli vahvana muisto siitä, miten 80-luvun puolivälissä Kiinaan Siperian kautta tehdyn junamatkan aikana junan kyydistä ei olisi saanut poistua ilman tarkkoja suunnitelmia, lupia ja oppaita, ja miten laiton ja käsittämätön oli paluumatkalla juuttumisemme vuorokaudeksi Moskovaan ilman hotellivarauksia, olimme lähes lainsuojattomia.

Mutta sitten satuin lukemaan lehdestä, miten Veikka Gustafson pyöräili Äänisen ympäri, ja hetken kuluttua törmäsin blogiin, missä piirun verran tuntemattomampi mies polki poikki Siperian. Jotkut huimapäät tekivät mopomatkan Venäjän poikki, ja ranskalaiset karavaanarit keräsivät ryhmiä Siperian poikki Kiinaan menoa varten . Ohhoh, jos kerran Veikka, niin sitten kyllä minäkin!


Toisaalta VOP-kerho ("Vaunussa/autossa on pyörät", matkustavien karavaaneiren kerho) ja Suomen Karavaanarit tekivät Karjalaan ja Pietariin ryhmämatkoja, missä edettiin letkassa, jopa poliisisaattueen kera, ja yöpaikat olivat korkeiden aitojen takana. Ehken sittenkään, ainakaan autolla.

Riekkalansaari Sortavalan kupeessa syksyllä 2012.

Ennemmin fillarillakin, sillä yleensä  pyöräretkeilijät ovat Jumalien suosiossa, eikä fillarissa ei ole montaa liikkuvaa osaa,  sillä venäläisillä teillä, kaiken muun kauhean lisäksi hajoaaa kuulema tohjoksi hienomekaniikka kaikissa autoissa ladoja ja vanhoja maastureita lukuunottamatta, mutta nekin joutuvat vinssaamaan itseään mutaikoista ylös.

 Lopulta rohkaisimme itsemme, ja teimme kuin teimmekin rajan taakse pienen pyöräretken; kolmen sateisen, +6 asteisen päivän aikana poljimme Niiralasta (auto jäi rajakaupan pihaan Suomen puolelle) Ruskelan kaivosten kautta Sortavalaan ja sieltä Läskelään sekä Riekkalansaareen ja Sortavalan ja Kuhavuoren tutkimisen kautta takaisin Suomeen, kokonainen tunti ennen viisumin päättymistä, puolet meno-sekä puolet tulomatkasta pimeässä rankkasateessa polkien. Meitä ei ryöstetty, saimme pidettyä suihkussa suumme kiinni (venäläistä vettä ei saa juoda) emmekä kokeneet oloamme mitenkään epämukavaksi, edes silloinkaan, kun tuuli vei Petrakosken rannalla 28v hääpäivä-aterian eli trangialla keiteyn vihannessopan lautasineen pitkin ketoa.

Hääpäiväateria Petrakoskella syksyllä 2012.

Pyöräretken jättämän kiehtovan jännityksen jäljiltä, astetta viisaampina ja ja suomalaisten Villasten kannustavan esimerkin turvin rustaamme viisumianomuksemme tänä syksynä olemaan voimassa kuukauden (maksimiaika kertaviisumille) ja alamme keräämään karavaanarin matkaa helpottavaa tietoa (vitsi, vitsi) sekä rakentamaan alustavaa reittisuunnitelmaa. Nyt ei ole enää aika jänistää, vaikka viimeiseen viisuminjättöpäivään saakka mietin, kuinka kevyttä olisikin lähteä Balttiaan tai Norjaan. Halusin olla rohkea ja lähteä tuntemattomaan, mutta joku puoli itsessäni koitteli minua; olenko valmis tekemään työtä kohdatakseni pelon ja epävarmuuden, halusinko oikeasti olla rohkea. Nyt ainoa vastaus olisi Kyllä.


su 13.10 Piikkiö - rengaspaja kehä ykkönen - Helsinki - Porvoo - Lappeenranta ABC Viipurin portti

Kun mietin kolmea edellistä syyslomamatkaamme, tuntuu tälle kyseiselle lähtö vahvalta toisinnolta niistä; on ollut tarkoitus lähteä päivänä x, mutta matkaan päästäänkin vasta päivänä ö. Vaikka yrittäjäpariskunnalla on  osittaista vapautta säädellä työn ja vapaan rajoja, ei lomalle lähdetä "loman alkamispäivänä", elleivät työt ole tehtyinä. Mutta sillä hetkellä, kun kurvaamme auringonpaisteessa ykköstielle kolmen tunnin yöunien jälkeen, tunnemme lähes euforista hyvänolon ja helpotuksen tunnetta, tulipa tehtyä ja tulipa lähdettyä!

Pyhäpäivän brunssi vaihtui ABC-aamiaiseen maanantaina.

Viipurin Portti Lappeenrannassa virittelee Venäjän tunnelmiin.

Turhaan tosin taisin etsiä loman aloitusta juhlistamaan hienoja brunssipaikkoja Helsingistä ja Porvoosta, sillä tällä aikataululla emme ehdi niihin edes illalliseksi. Helsingistä haetaan kuitenkin yksi tytär kyytiin ja kehä ykkösen länsipäästä löytyneestä sunnuntaina avoinna olevasta rengaspajasta taakse nastarenkaat, sillä kas, viime yön havaintoihin kuului kahden vanhan tyhjyys. Mutta kas, rengaspajasta ei etukäteistiedusteluista huolimatta löydykään kahta ducaton nastarengasta, aivot eivät siis pääse lomalle ainakaan vielä. Niistä jostain syystä löytyy kuitenkin riittävästi älykkyyttä, jotta käskevät olla ajamatta yötä myöten perille, rajan pintaan siis, vaikka mieli tekisi. Viipurin portti ja venäläinen pakettiauto Lappeenrannassa saavat nyt luoda riittävän matka-efektin, ja huoltiksen pihassa olisi hyvä nukkua, mutta valtavasta väsymyksestä huolimatta en saa nukuttua kuin hetken, aivot käyvät ylikierroksilla ja pohtivat aikatauluja, nastojen tarvetta, tullikaavakkeita sekä koko mystistä Venäjää.

Sortavalan rantoja Riekkalansaarelta katsottuna.

ma 14.10 Lappeenranta ABC Viipurin portti - Kitee, rengaspaja - Niirala, raja - Ahinkoski (rus) - Sortavala (rus)

Neljältä iltapäivällä Suomen aikaa olemme vihdoin asettautuneina Niiralan tullin Venäjänpuoleiseen jonoon. Suomen tulli meni läpiheittojuttuna, kaikki ulos autosta ja koppiin sisälle näyttämään passit ja auton paperit. Kiteeltä oli saatu täsmälleen sopivaan kellonlyömään aika renkaidenvaihtoon, ulkoilutettu koira, syöty ja täytetty lappuja tullia varten. Lappeenrannassa oli täytetty ruokakaapit, auton vedet sekä melkein tyhjä kaasupullo ja nostettu nippu seteleitä ABCn aamiaispöydän jälkeen.

Nyt saimme vain olla ja odottaa, lievän jännityksen hihityttäessä tiukkaa venäläistätiä, joka ensimmäisellä puomilla tarkasti passimme sekä halusi nähdä kaikki matkustajat. Kakkospisteen sääntöön näytti kuuluvan matkustajien siirtyminen tullirakennukseen passin- ja pikkulappujen (maahantulo eli emigraatiokaavake) tarkastukseen kuljettajan jonottaessa pienen kopin ulkoluukulle näyttämään omiaan sekä auton papereita. Kolmospiste on pelkän kuskin varassa, sillä matkustajat saavat palata autolle vasta tullihenkilön käytyä tarkastelemassa mitä lokeroita sinä päivänä autosta haluaakaan nähdä, ja nelonen on viimeinen puomi, millä halutaan enää nähdä, että passeissa olevissa viisumeissa on oikeat leimat. Tällä kertaa kakkos- ja kolmospisteet sekoittuivat, sillä tietokone toimi vain kolmosessa, ja kaikkien, jotka olivat liikkeellä rahoitusyhtiön tms autolla, piti jonottaa sinne myös autopapereiden kanssa.

Jostain onnekkaasta syystä mieleeni tuli kysyä pitkän odotuksen aikana, josko viranomaisia kiinnostaa  mukanamme oleva koira, ja heitähän kiinnosti. Niin paljon, että minua varten haettiin suomea puhuava virkailija, joka kädestä pitäen opasti täyttämään kaksi kaavaketta koiraa koskien, ja paikalle haettu eläinlääkäri täytteli vielä omiaan, jotka ummikkona menin allekirjoittamaan. Sirunlukijalaitetta tämä tulli ei näemmä omista, joten eläinlääkäri kurkisti vain auton ovelta onko koira koira, ja olihan se. Ilmeisesti koira ei olisi vahingossa voinut päästä maahan tullaamatta, sillä autoon sisälle tulleet tullimiehet olisivat sen joka tapauksessa havainneet. Ensimmäinen kerta elämässämme, kun koira noteerataan rajalla!

Kahden tunnin tulliseikkailun jälkeen,  rajan tuolla puolen vaihdettuamme euroja rupliksi, ja siirrettyämme kelloa tunnin eteenpäin olemme vapaita kuin taivaan linnut,  - Venäjällä. Vau. Tajunnassa käväisee tieto, että voisimme ajaa vaikka Siperiaan tai Mustallemerelle...jos vain olisi aikaa. Mutta siltikin,Vau.

Ahinkoski syksyllä 2012.

Olemme päivän myöhässä suunnitelusta aikataulusta, mutta sekään ei juuri nyt haittaa, rallatellaan vain ja päätetään ottaa kaikki irti siitä mitä meillä nyt on. Ahinkoski Ruskealan jälkeen, n 35 km rajalta, käydään katsastamassa pilkkosen pimeässä vahvojen pyörälamppujen valossa, ja sen poikkeuksellisen sopusuhtaisen kauneuden ja romanttisuuden aistii helposti näinkin. Ei mikään ihme, että se esiinyty usean kansallisromantisen elokuvan taustalla. Ruskealan maisemoidut marmorilouhokset, mitkä ovat antaneet rakennusaineet Pietarin hoveihin, jätetään hetken pähkäilyn jälkeen väliin, sillä olemme kotona tehneet pyhän päätöksen mennä ajoissa nukkumaan ja nousta aamuisin ylös, mikä ei yökukkujille ole itsestäänselvyys, mutta tällä matkalla tähän vuodenaikaan ainoa mahdollisuus nähdä edes jotain siitä, mitä on suunniteltu.

Ruskealan kaivosalueen ympäri kiertää selkeä polku, suljettuihin luoliin pääsee oppaan johdolla,  pa-paikalla myydään pikkupurtavaa ja soutuveneitä vuokrataan. Täysverinen matkailukohde siis!

Ruskealan entiset marmorikaivokst  syksyllä 2012.

Tie, mikä vuosi sitten on poljettu, hurahtaa autolla hassun nopeasti, ja Sortavalan kaupunki vasta pieni onkin, olemme huomaamattamme ajamassa jo sieltä ulos, vuoden aikana remontista selvinnyttä siltaa pitkin, ennen kuin tajuamme, että yöpaikaksi aoittuun hotelli Piipun Pihaan olisi pitänut kääntyä ajat sitten. Piipun Pihan pihalla yövytään Laatokan avaralla rannalla, korkean tehtaan piipun juurella. Nykyinen miellyttävän oloinen hotelli oli suomalaiskaudella osa Kiviniemen sahaa, ja venäläisten aikana ompelukonetehdas sekä värjäämö. Sen vartioidulla pihalla voi yöpyä asuntoautossa n7 eurolla (300 ruplaa), sähkö maksaa toisen mokoman. Hotellista voi myös vuokrata saunan, ja aamiaispöydän herkuista saa nauttia 7 euron hinnalla.

Me teemme hyisessä tuulessa hyytävän hienon iltalenkin koiran kanssa Riekkalansaaren sillalle, joka on hiukan kohentunut vuoden takaisesta, saamme ekat koirakontaktit venäläiisin haukkuihin, ja olemme ihan mykertyneitä tyytyväisyydestä. Nukahdan iloinen virne naamallani ja nukun tavoistani poiketen kahdeksan tuntia heräämättä kertaakaan. Nukkuisin kyllä toisetkin kahdeksan, ellei olisi pakko nousta:)