Pieni matka pohjoiseen, osa 3, täydennetty painos!

3.päivä, maanantai 5.8, Seitenjärvi, Hyrynsalmi -  Peräposiontie 1680, Kemijärvi

Kolmannen aaamun maisema aamiaispöydästä, Seitenjärven taukopaikka.

Maaningan jälkeen maisema muuttui uudelleen; vesistöt lisääntyivät ja pellot kävivät pienemmiksi,talot harvemmiksi, oli lähes erämaisen kaunista. Jännää on ajatella, miten erilaisissa ympäristöissä samam maan sisällä elämme! Kuinka paljon se, missä ja minkä ympäröimänä asumme, vaikuttaa siihen, minkälaisia meistä tulee? IIsalmi ja Kajaani jäivät jo taakse, muistui mieleeni maakuntalaulujen lapsuusvuosien ehdoton suosikkini Nälkämaan marssi, "Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, jylhien järvien loiskintaa....meidän on uudesta luotava maa..."
Ihmettelemme, miksi niin harvoin ajelemme näitä teitä.

Pohdimme myös sitä, olemmeko tietoisesti valinneet hitaaan ja viipyilevän tavan edetä, vai ovatko pysähdyspaikkamme ja ajamiemme teiden levollisuus vaikuttaneet jo mieleemme niin, että koko matkan teemaksi näyttää muodostuvan "Hiljaa hyvää tulee". Vastausta en tiedä, mutta tämä tuntuu nyt oikelta tavalta kulkea. Se näyttää tarkoittavan suuresti myös sitä, että yöpaikkojen valintaan kiinnitetään erityisen suurta huomiota. Ei riitä se, että ikkunoista näkyy vesistö, paikassa täytyy myös olla sitä jotakin.
"Sen jonkin" on nyt erityisesti yöllinen tunnelma Seitenjärven taukopaikalla, mikä korvaa myöskin auton toiselle puolelle jäävän asvalttikentän. Toisaalla taukopaikkaa reunustaa upea, luonnontilainen  Seitenjärveen työntyvä "erämaasaareke" suopursuineen, käkkärämäntyineen ja kapeine hienoine hiekkarantoineen. Ilta eli yökävelyllä koiran kanssa nautimme järveltä nousevasta usvasta, sinesestä valosta ja taianomaiseta tunnelmasta, koko maailma on yksin meidän, vaikka alueella nukutaan jo kahdessa asuntoautossa. Aamulla tiedän äärimmäisen selkeästi miksi olen yöihminen, mutta nautin suuresti pitkän pitkästä aamu-uinnista kirkkaassa hiekkapohjaisessa padotussa järvessä.

Hyrynsalmella osataan ottaa rannat kaikkien käyttöön.

Tämän hyrynsalmelaisen kävelyreitistön löysin muuten sen mainion maisemassa kävelevän googlemapsin ukkelin avulla. Reitti löytyy kääntymällä etelästä tullessa sillan jälkeen vasemmalle ja heti sen jälkeen oikealle.

Silloilla on luiskat polkupyöriä ja lastenrattaita varten. Jotain tällaista kun saisimme Piikkiönlahden rannoillekin!

Niin, onko nuoriso erilaista eri paikoissa!

Nyt, niin kuin matkustaessa toisinaan muulloinkin, täytyy olla erityisen tarkkana, jotta ymmärtää saavansa jotakin, eikä menettävänsä paljon. Koska olemme edelleen matkalla kohti Jäämerta, sivuutamme Hiidenportin kansallispuiston, Ulvinsalon luonnonpuiston, Kuhmon, Hietajärven ja Kuivajärven vanhat  vienalaiskylät sekä koko mystisen itäisen rajaseudun. Me emme menetä niitä, vaan saamme Hyrynsalmen puiset kävelyreitit rantakosteikoissa, Hiljaisen kansan Sotkamossa sekä Kiutakönkään putouksen Kuusamossa, Oulangan kansallispuistossa. Emme siis myöskään menetä Jyrävää, Myllykoskea emmekä Hossaa. Emmekä Vienan Karjalaa rajan takana. Ehkä näihin tilanteisiin pätee se kokemuksesta oppimani viisaus, että jos ohitat ( isoa) autoa vilkkaaalla moottoritiellä, älä vilkuile sivuille, katso ainoastaan suoraan eteen päin, sillä se on ainoa tapa selvitä tilanteesta. Mutta pahus kun menin ostamaan uuden kartan seudusta. Puolen Suomen yleiskartasta ei paljoa sivuille vilkuiltaisi:)

Hiljaisesta kansasta olen vuosien saatossa nähnyt lukuisia kuvia, ja miettinyt, että näyttäähän tuo vinkeältä, mutta eiköhän se riitä, kun olen kuvan nähnyt. Nyt kuitenkin, kun tajusin miten liki reitttimme tuota Reijo Kelan rakentamaa tilataideteosta kulkee, alkoi mieleni askarrella aivan uudella lailla. Mitä jos kuitenkin, ehkä sittenkin haluaisin. Ja tunne voimistui niin, että ääntä oli pakko kuunnella, ja reitiä taas uudelleen rakentaa. 1200 variksenpelättiä pellolla, miltähän se livenä näyttää.

Keitä ovat nuo kaikki, tuo omituinen porukka, kasvot kaikilla tielle päin. Mykistävä näky, niin mykistävä, että sitä täytyy hetki syrjässä sulatella, ennen kuin uskaltaa joukkoon astua.

Keitä te olette, te hiljainen väki! Naisiako kaikki? Miksi ette saa suutanne auki, vaikka selvästi teillä olisi asiaa, painavaa asiaa. Saman asian puolesta, perheväkivallan uhrejako, vaiennettuja, pelolla ja vihalla täytettyjä? Kukaan ei usko, kukan ei kuule, on turha avata suutaan kun on kuitenkin näkymätön. Mutta yhdessä kaikki, yhdessä te olette näkyviä. Sota-orpoja, insestin uhreja, vainottuja ja kiusattuja, pakolaisia, kukaan ei usko tarinaanne, kukaan ei puolusta teitä. Kauhusta mykkinä, tuskalla täytettyjä, näkymättömiä. Mutta yhdessä näkyviä. Kukaan ei voi olla teitä huomamatta, rinta rinnan samaan suuntaan. Mikä voima.

Miehiäkin joukossa. Ja lapsia. Ihmisiä joilla on persoona. Erilaisia, samanlaisia, yksilöitä. Vanhoja kalsareita, siivousmekkoja, kotitakkeja, pupupyjamia, suomiverskoja, sairaanhoitajia. Peruukkeja, iltapukuja, sinapinkeltaisia teepaitoja, lepattavia lahkeita ja kerhomekkoja. Aurinkolasit ja mummon yöpaita. Alas valahtanut hame, vanhan miehen henkselihousut ja liian piukka kotelohame. Joku kontallaan suossa, toinen polviaan myöten uponnut.
Menetettyjä unelmia, särkyneitä sydämiä, väsymystä, pettymystä, jäetetyksi tulemista. Tässäkö se oli. Eikö muuta tule. Missä on elämäni, kuka sen vei, eihän se edes alkanut, ennen kuin tuhoutui. Miksi kävi näin, odotin muuta, aivan muuta. Eikö kellään ole vastausta! Etekö kuule!

Ai niin, ettehän te kuule, en minäkään kuule, ei kukaan kuule. Olemme mykkiä, olemme kasvottomia, olemme sydämemme menettäneitä. Emme aavistaneet, että näin voi käydä. Miksei kukaan kertonut!
Lapsi itkee ääneti, nuori käpertyy ahdistukseensa, vaimo huokaa hiljaa, vanha mies kuihtuu kalpeana pois. Mitä on elämä.

Mutta mitä nyt, helmat heiluvat, ryhti on hyvä, kaikilla suunta sama! Kretuliinia, aniliininpunaista, silkkiä ja samettia. Käsilaukku olkapäällä, hartiat ylväät, henkselit suorassa. Noiden läpi paistaa valo, sisällä niillä on ristit. Muttei naamaa. Niitä on lisää, ja lisää. Ovat menossa kaikki, samaan suuntaan, onkohan niillä asiaa? Kukkamekko ja kiharat, naiset pillerihatuissaan, ryhmä lapsia pyhäpuvuissa parhaissaan. Mikä teitä liikuttaa, antaa voimaa, vie eteenpäin? Hei minne menette? Aurinko paistaa, nianen suossakin seisoo ryhdikkäänä, pystypäin. Mikä voima teillä on, mikä voima meissä on!
Olin yksi teistä, olen yksi meistä, saame voimaa toisistamme, me olemme jotain. Emme yksin, emme hylättyinä, emme kärsivinä. Vaikkei meillä olekaan kasvoja, eikä ääntä, meillä on sielut sisällämme ja sama suunta, kaikilla. Elämää kohti, yhdessä, pysty päin!

Lapset kuin keijut, odottavat toisiaan, oletteko valmiit, joko mennään.

Ja joskus mietin, vielä eilen mietin, eikä riitä, että tästä on nähnyt kuvan.
Syön lettuja ja juon kahvia, Hannu kantaa ne minulle, ja antaa minun istua ja olla. Lopulta on lähdettävä, karistettava kaikki pois päältään vaikkei haluaisikaan, ja jatkettava matkaa. Pystypäin.
Matka jatkuu huomenna, ja toivottavasti joka päivä siitä eteenpäin.

http://www.suomussalmi.fi/matkailija/kayntikohteet/muut_nahtavyydet_ja_kayntipaikat/hiljainen_kansa











Huomaan päässeeni takaisin tähän hetkeen, kun alan pyhistä puheista huolimatta (=ei ahnehdita liikaa, jotta ehditään nukkua ja levollisuus säilyy) laskea Hossan Värikalliolle poikkeamiseen kuluvaa aikaa, mutta inhorealistisuuteen taipuvaisen mieheni mielestä se retki ei mahdu samaan päivään Kiutakönkään kanssa. Ikävää realismia, eihän kello ole kuin puoli seitsemän, eikä Kiutakönkäälle matkaa sataakuuttakymmentä kilometriä enempää, eikä Värikallio-retkikään ihan puolta päivää veisi.

Ruka-tunturin pilkahdellessa näkökenttään unohdan Värikalliot, ja käymme mieluisaan muisteluun; sitä, miten hyytävän talvisen hiihtovaelluksen teimmekään näissä maisemissa helmikuussa 1985 ei väsy helpolla miettimään. Karhunkierrosta ei ollut kukaan tainnut sinä talvena edellämme hiihtää, sillä ainuttakaan latua ei ollut. Pakkasta koko viikon -30 astetta ja ajoittain enemmänkin. Kämpät olivat siis umpijäisiä, alkoivat lämmetä aina siinä vaiheessa, kun teimme lähtöä uudelle päivätaipaleelle, eikä avantoja ollut eikä niitä saanut jäähän hakattua, joten kaiken ruoka-ja juomaveden sulatimme lumesta.

Hiihdimme pari päivää vinoissa rinteissä satojen myrskyn kaataminen täysikokoisten puunrunkojen yli, ja se pätkä, minkä luulimme olevan juhlaa, kelkkauraa piktin sujuttelemista, olikin heitelty salakavalasti jäkälää täyteen porojen ruoaksi, mikä muutti tietenkin sujuttelun äkkipysähdyksiä täynnä olevaksi töksähtelyksi. Mutta me selvisimme siitä, ja nautimme siitä, ja raahasimme vielä mukanamme kahta teini-ikäistä pieksämäkeläistä partiopoikaa mukanamme, (sen useampi ei ollut mukaan uskaltanut ilmoittautua), eivätkä hekänsaaneet siitä suuria traumoja. Voi veljet ja siskot, jospa vielä jonain talvena...

Melojille tiedoksi, Kiutakönkään koskiluokitus 5-6 eli hengenvaarallinen. Tiettävästi muutama suomalainen sen on hengissä kuitenkin selvittänyt.

Kiutakängäs on osa Suomen todennäköisesti tunnetuinta vaellusreittiä, Karhunkierrosta, mutta putous on helposti saavutettavsissa myös kävelemällä vain kilometrin verran itään Oulangan kansallispuiston opastuskeksuksen pihasta lähtevää polkua. Elokuun alkupuolella  klo 22.10 retkensä aloittavillekin riittänee vielä valoa ilman otslalamppua, mutta oli se kai hyvä, että Värikallion jätimme tältä päivältä pois:)

Kiutaköngäs ei oikeastaan ole yksi yksittäinen vesiputous, vaan usean sellaisen sarja. Noin 200 metrin matkalla Oulankajoki putoaa osin kapeahkossa rotkossa 14 metriä alas, ja ennen varsinaisen putouksen alkua joki sekä kuohuu, että on häkellyttävän tyyni ja rauhallinen. Ihasteltavaa on siis enemmän, kuin vain yhden näköalapaikan verran.

 Polku Kiutakönkäälle on minun makuuni vähänkin liiankin leveä ja hyväkuntoinen, mutta joki ja ikimetsät ohjaavat katseen polulta pois, ja erämaatunnelmaan voi tuolla pätkällä jo virittäytyä, mutta viimeistään särmikkäillä rantakallioilla suoraan kosken yläpuolella hihkuessaan, sekä putoussarjan alapuolisen ison suvantolammen rannalla nuotiolla nautiskellessaan voi tuntea olevansa yhtä luonnon kanssa. Veden pauhu peittää muiden, seudulla kenties samanaikaan olevien ihmisten äänet, ja näissä paikoissa maisema on niin luonnontilainen, kuin vain voi olla. Meidän, ja kaikkien muiden kansallismaisemista kiinnostuneiden onneksi 50-
luvulla käydyssä "koskisodassa" luonto voitti, ja Oulankajoen kosket jäivät rakentamattomiksi, ja alue sai vihdoin kansallispuistostatuksen, mitä jo 1800-luvun loppupuolella olitin ehdotettu.

http://www.luontoon.fi/retkikohteet/kansallispuistot/oulanka/Sivut/Default.aspx

Luontokeskuksen pihasta lähtevät polut, silelä on vessat ja kahvila ja iso pysäköintialue, mutta yöpyminen on kiellettyä. Tutkimusasemaa vastapäätä löytyy kuitenkin leirintäalue, ja metsätien varrella sopivia pistoja omien polkujen suosioille.

Polku Kiutakönkäälle on pääosin hyvin helppo kulkea.

Monen kenkäparin tallomaksi joutunut juurakko onkin muodostanut itsestään meille taideteoksen ihailtavaksi! Turvalliset kulkureitit on köysillä reunustettuja, niiden sisältä kaioille menijän täytty luottaa jalkoihinsa ainakin hitusen.

Tyyntä ennen myrskyä...

Kiutaköngäs tulee saamen sanoista keävngis = köngäs = iso vesiputous, ja giuhta = syvä, rotkomainen laakso. Melko osuvainen nimitys!

Anssi Tikanmäki; Kiutaköngäs
 http://www.youtube.com/watch?v=PO_FrqvHcWs

Väylää myöten on tukkeja uitettu parinkymmenen vuoden ajanjakso 1800-ja 1900-lukujen taitteessa Venäjälle, Vienanmereen. Hetki, minkä raja oli tuolta auki.

Tällä matkalla keräilitin vesistöjä ja me-kuvia:)

Voimakuva itselleni. Paikka, missä on eityisen hyvä olla, ja minkä kesklelä itsensä näkeminen tuo energiaa ja antaa voimaa. Taustalla suvantolampi, minkä takalaidalla nuotio-ja telttailupaikka. Tuosta suvnanosta alkaa myös melomiseen soveltuva joen-pätkä.

Kiutaköngäs on muodostunut kahden eri kivilajin, punaisen dolomiitin ja kvartsiitin halkeamaan, mikä tekee sen sijainnista aivan erityisen. Eli tämänpuoleinen ranta on aivan erinäköistä kiveä kuin tuo vastaranta.

Mainio, ja aina innokas matkalainen Hilla, suomenlapinkoira, omassa elementissään, villin luonnon keskellä.

Hiidenkirnuja jääkauden jäljiltä.

Keskiyön rauhaa Oulangalla. Koira tosin havaitsi metsässä elämää, meille sen/niiden laatu jäi arvoitukseksi. Mutta yhtäkkiä ei oltukaan varmoja, onko kiva, että koira rekisteröi kaiken; jos pusikossa on karhu, mitä emme itse huomaisi, mutta Hilla huomaa..ei se meitä kuitenkaan pedoilta puolusta:)

 Vaikka Karhunkierros tarjoaisi käveltävää 80km, emme koe oloamme turhautuneeksi vitosen iltaretken jälkeen. Taas kerran huomaamme, että luonnossa on helppo elää hetkessä, ja nuotiolla on aivan erityinen taikansa. Tulilla vietetty hetki on jo itsessään kuin matka, matka jonnekin, missä on aina ykskantaan hyvä olla, tässä hetkessä. Virtaava vesi, nukkuva lapsi ja nuotin liekit, siinä jo muinoin lukion psykologian kirjan kertomat kolme asiaa, minkä tuijotukseen ihminen ei helpolla kyllästy. Ja läsnä oli nyt kaksi kolmesta, ja nukkuva koira tässä elämän vaiheessa saa kelvata lapsen korvikkeena.

 Kaikki on siis niin hyvin kuin voi olla, ja me haluamme jatkaa vielä matkaa yötä myöden, järkevää tai ei. Järjen ja tunteen välimaissa kuitenkin yritämme risteillä, sillä olemme tehneet sen valitettavan havainnon, että ilman unta emme pärjää, liika valvominen tekee riitaisaksi ja mitä enemmän tulee ikää, sitä kauemmin kestää tolkuttomasta valvomisesta toipua. Tolkuton valvominen on toki makuasia, mutta kun kun klo 03.34, auringonnousun Karhujärven taukopaikalla  kuvattuamme toteamme, että tämä on niiin tylsä ja roskainen levike Kemijärvelle menevän tien laidassa, että on pakko lähteä muualle nukkumaan, tunnemme olevamme melko tolkuttomia.  Mitä mahdamme ajatella tai tuntea klo 06.29, kuvattuamme sängystämme  päivän viimeisen poron, ja vedettyämme auton pimennysverhot eteen, jääköön lukijan pääteltäväksi. Mutta seuraavat kuvat kertokoon, miten hienoa on pohjois-suomalainen kesäyö, ja minkälaisia teitä maastamme löytyy, kun karkaa valtaväylien ulkopuolelle:)

 

Kuudes elokuuta klo 5.35, Peräposiontie 1680, Kemijäärvin kunta,. Todettu maisema sängystä kelvolliseksi.

Ei mitään vikaa myöskään ruokapöydän maisemista.

06.35 viimeinen vilkaisu ulos ennen pimennysverhoja ja yöunta. Hyävä yötä kaikille!