Pieni matka pohjoiseen, osa 4

4. päivä, tiistai 6.8, Peräposiontie 1068, Kemijärvi - Ukonjärvi, Inari

Neljännen aamun maisema aamiaispöydästä, Peräposiontie 1068, kemijärvi.

Aamiaispöytäkuva on ottetu puoli kolmen aikaan päivällä, mutta se on varsin hyvä aika syödä aamiaista, jos puoli seitsemältä on käynyt maate. Eikä tällä lomalla näytä olevan kiire. Melko taivaallista oli uida pilvipalleroiden alla, tunturien syleillessä järveä. Aurinko oli paahtava, hiljaisuus mykistävä. Kemijärvelle matkaa alle 20 km, mutta olimme jossain todella kaukana kaikesta.
Tosin, yöllisen ajoseikkailun loppuvaiheessa, hiven ennen yöpaikkaamme, juuri ennen Paskaniemenhautaa, olimme jokseenkin typertyneitä hiekkatien saadessa kestopäällysteen. Tästäkö alkaa taajama, loppuiko erämaa, emme halua, käännytään takaisin. Mutta olemme kuulema matkalla kohti Jäämerta, eikä erämaassa päässyt autolla tällaiseen paikkaan yöpymään.
No, erämaan määritelmäksi muistan joskus kuulleeni alueen, mikä on vähinätän kahdeksan kilometrin päässä autotiestä. Tämäm määritelmän mukaan erämaata on meillä melko vähän enää jäljellä, eikä seutu, minkä läpi ajamme autolla, voi mietnekään määritelmää täyttää. Erämaiselta tuo viime öinen reitti kuitenkin vaikutti, ja sai pohtimaan tien varrella asuvien ihmisten elämää, rauhaa, yksinäisyyttä ja elinkeinoa. Yhteys luontoon, ja sitä kautta itseensä jäi ajatuksiini päällimmäisenä, täällä olisi tilaa kuulla itseään. Olen jotenkin kovin vaikuttunut ja todella tyytyväinen, että emme kelpuuttaneet Karhujärveä yöpaikaksemme, ja että ajauduimme tälle kiertotielle, tämä oli niitä helmiä, joille ei aina tule suunnitelleeksi lähtevänsä - kuin kesäyönä korkeintaan.

Näillä elokuun alun kakkosmatkoilla joudumme aina myös tekemään etätöitä, mutta näissä maisemissa sekin on vallan mieluisaa.

Jos aamiasta syö puoli kolmelta, on hyvin oletettavaa, että päivän pääkohteeseen tutustumisen voi aloittaa puoli yhdeksältä illalla. Sitä pitää lomallakin käydä kaupassa, laittaa ruokaa, tiskata, tankata, tyhjentää ja täyttää auton vedet ja pissattaa koiraa. Mutta ihan jo se, että nuo arjen perusjutut saa tehdä jossain muualla kuin kotona, tekee niistä erilaisia, lomaa. Enkä edelleenkään lakkaa riemuitsemasta siitä, miten helppoa kaikki reissussa on; auto on niin pieni ja mukana vain välttämättömimmät, kaiken saa puts plankiksi tuosta vain, niin helposti ja yksinkertaisesti. Peruselämää perusasioiden äärellä, uusissa maisemissa. Sängystä ja ruokapöydästä aina uudet maisemat, ovella aina uudet seikkailut. Ehkä juuri siksi tästä lajista tykätään tai ollaan tykkäämättä.

Pyhä-Luoston kansalispuistosta löytyy Suomen eteläisin tunturijono karuine kivikkoisine huippuineen , joiden väleissä kostean rehevät metsäiset saarekkeet polveilevat. Retkireittejä, taukotupia ja nuotiopaikkoja on kiitettävän paljon ja puiston erikoisuudet, Luoston ametistikaivos ja Pyhän Noitatunturin juurella sijiatseva Pyhänkasteenputous lampineen tekevät tästä helposti lähestyttävästä alueesta erityisen antoisan retkikohteen.

Olemme päättäneet pysyä tiukkoina ja välttää muita houkutuksia kuin retkeä Pyhänkasteenputoukselle, mitä emme kesäasuisena ole koskaan nähneet. Mutta auta armias, kun sinne pääsemme....no, emme me kiipeä kuin yhdet ylimääräiset portaat, - "kiipeäminen kannattaa aina", on perheemme motto - ja pistäydy ihmettelemässä Uhriharjua, mutta hiukan jo leikittelen ajatuksella retkestä Noitatunturille, tai jos hakisimme makuupussit ja kävelisimme ihan pika pikaa edes Karhunjuomalammelle tai Huttujärvelle tai Siurunaavalle yöpymään, tai...no jos vain nautimme tästä Isokurusta 200 metrisine jääkauden järsimine seinineen tai auringonlaskusta joidenkin nimeämättömien tuntureiden taa, syvän vihreistä lammista, punertavista hongista, harmaista keloista, miljoonien vuosien takaisen meren aallokon muovaamista kivistä ja suuresta rauhasta ja hiljaisuudesta.

Ja putouksen hentoa lirinää kuullessamme saamme seuraksemme suomalaisen Lauran ja italialaiset miehet, ja mikäs meitä yhdistääkään, ha haa, olemme kaikki kulkeneet Caminon , vanhan pyhiinvaellusreitin Santiago de Compostelaan Espanjassa, ja Laura esittelee nyt Suomea Caminolla saamilleen italialaisystävilleen. Kyllä maailma on pieni ja ihmeellinen!

ww.luontoon.fi/retkikohteet/kansallispuistot/pyhaluosto/Sivut/Default.aspx

Pyhän Tunturihotellin pihalla kun siristää hiukan silmiään,saa suljettua laskettelurinteet ja hissiväylän pois katseestaan, ja voi ihailla aavaa maisemaa.

Kivikot ovat Pyhä-Luostolle ominaista ja seudulla hallitsevaa maisemaa.

Isokurun kodalta etelään.

Portaiden yläpäässä on Isokurun kota, mainio tulistelupaikka, sekä hyyskät ja puuvaja. Isokurun kodalle on 1,5 km hyvin helppo kävelymatka Luontokeskuksen pihalta, minne voi jättää auton retken ajaksi. Kodalta eteenpäin on sitten portaita ja kivikkoa toinen 1,5 km, mutta etupäässä hyvää puista kävelysiltaa.

Luonnon taidetta ja vaikutelma rinteen todellisesta jyrkkyydestä, ylhäällä siis Isokurun kota.

Pyhä-Luoston kansallispuisto on hyvin selkeästi kyltitetty.

Kyltti koskee Isokurun kodalta/kodalle meneviä portaita, ja  voin täällä talvella vierailleena todistaa sen olevan totta, totaalisia hurjapäitä lukuunottamatta (niin kuin meidän lapset), sukset kannattaa ottaa kantoon portaissa ja kulkea sittenkin hiiiirmu varovasti.

Valta-osa puolentoista kilometrin kurussa kulkevasta polku-osuudesta on tällaista puusiltaa.

Tarkkana: Lumivyöryvaara!

Heijastuksia, keijun kevyitä.

"Konglomeraatti on kivettynyttä soraa, joka koostuu erilaisten kivilajien palloista, joita kvartsiittinen sidosaines nivoo toisiinsa." Ja nämä edellä mainitut, joita Pyhätunturin etelärinteillä paksuina kerroksina esiintyy, ovat noin 2 miljardia vuotta vanhoja, ettäs tiedätte.

Karusta kurusta löytyy myös syvää vihreyttä, satumetsän sävyjä.

Jääkauden myllerrys näkyi selkeänä , kaikkialla samansuuntaisina maastonmuotoina.

Jos tämä louhikko olisi ihmisen tekemään,, jonkin murskaamon yhteydessä syntynyttä, sitä pitäisi aika rumana. Nyt, kun sen tietää olevan kvartsiittia muinaisesta merenpohjasta, on asia jotenkin erilainen. Mutta hiiskatin karu kaikesta huolimatta.

Isokuru, syvyys 200m, Suomen suurin lajissaan.

Muinaismeren pohjassa hiekkaan jähmettynyttä muinaismeren aallokkoa on näkyvillä Isokurussa nyt näiden rauhoitetujen kivilaattojen muodossa. Niitä EI siis viedä kotiinsa matkamuistoina eikä edes niiden paikkoja saa siirrellä. Mutta niitä pitkin kävellään ja niitä saa silitellä.

Välillä kuljetaan myös kivikossa.

Tämän kuvan oletettavastikin kuuluisi olla vihreän heijastuksen edellä, mutta tämä blogi-ohjelma ja minä emme näköjään ole kavereita...

Rakkaa riittää.

Karuuden vastapainona lukuisat kurun kirkkaat lammet lumoavat kulkijan.

Pyhänkasteenputouksen yläpuoliselta näköalatasanteelta. Tänne päästäkseen täytyy kiivetä ne lähteen jälkeen taivaisiin kipuavat portaat. Mutta kyllä kannattaa.

Aurino laskee 6.8 noin klo 22.15, minkä jälkeen ei suijkaan tule pimeä. Olimme takaisin  autolla aika tarkkaan keskiyöllä, eikä puhettakaan otsalamppujen tarpeesta.

Iltarauhan, hiljaisen...

....kokee täällä kulkija....

Hillan herkkua ovat mm mustikat. Kivikkorinteiden lomassa kulkija löytää pehmoisia metsiä tunturien välitasanteilta.

Lisää kuvateksti

Uhriharjun näköalapaikalta.

Uhriharjulla , edelleen. Tänne ei oli pitkä eikä kivinen tie, jos on jaksanut nousta Pyhänkasteenputouksen takaiset lukuisat portaat ylös.

Seitakivi, vanha tietäjä, staalo, kuka lie..vaikeasti kuvattavissa, melkein piti roikkua kaiteen yli rotkoon..

Päivän pakollinen,  Pyhänkasteenputous ja me.

Itse Pyhänkasteenputous on melko vaatimaton puronen. Paikan taika ja vetovoima, minkä tiedetään ihmisiä satoja vuosia kutsuneen, perustuu kaiketi luonnon vastakohtaisuuteen, karun kurun päästä löytyvä lirkasvetinen lampi ja alati siihen soliseva puro muodostuvat niin huikean kontrastin, että paikka on toiminut 1600-luvun puoliväliin asti saamelaisten seitapaikkana, kunnes kritinuskon levitessä pohjolan perukoille asti, suoritettiin heille täällä joukkokaste muuan kerkiäväisen papin toimesta. Asia ei minusta aivan ristiriidaton ole, mutta en voi kuin toivoa saamelaisten saaneen silti säilyttää vahavn luontoyhteytensä ja sen lisäksi ammentaa voimaa kristinuskosta.

Antoisan retken päätteeksi pieni pähkäily jatkosta. Vaihtoehtoja on oikeastaan tasan kaksi; jäädä yöksi juuri nyt, tismalleen tänne, tai ajaa suoraa kyytiä vihdoinkin "perille", eli saada herätä huomenna Jäämeren rannalla. (Eilisten suunnitelmien mukaan tämä Pyhätunrin retki oli aamupäivällä tapahtuva, minkä jälkeen vuorossa olsi ollut vain ajelu Jäämerelle.) Mutta. Kongsfjordiin, mikä on meille nyt riittävästi Jäämerta, on matkaa 575km ja googlemaps kertoo siihen kuluvan aikaa 7 tuntia ja 52 minuuttia. Ilman taukoja siis. Olisimme perillä yöpaikassamme aamulla kenties yhdeksän aikaan. Hmmmm. Toinen mutta myös. Tämä parkkipaikka on vino, ja ahdistava, hotellin edessä, eikä uimavettä olisi aamuksi tiedoksi, vain tunturinäköala. Me olemme kuitenkin lomalla, joten meillä on aikaa pitää riittävää tasoa majoituksen suhteen yllä, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää matkan jatkaminen, ja luottaminen siihen, että hyvä vaihtoehto ilmaantuu esiin yön aikana.

Vaihtoehtohan löytyy, vaikka emme sitä vielä tässäkään vaiheessa tiedä. Kaunispään huippu Saariselällä kuuluu kuitenkin ilman pienintäkään kyseenalaistamista tämän yön kohteisiin.  Täällä minä saan siivet selkääni, minä lennnän, minä juoksen, minä vastaan kutsuun tuulen ja auringon ja yöttömän yön,  käännän selkäni maantielle ja näen vain erämaan. Minä tiedän miltä tuntuu olla vapaa, minä tiedän miltä tuntuu hypellä tunturipuron tavoin, villinä kuin naali. Minä tiedän miltä tuntuu, kun myrskytuuli kieputtaa,  kun siihen voi nojata ja se kestää. Tiedän, miltä tuntuu kun näkee kauas, kun nuotio lämmittää ja tervas tuoksuu. MInä muistan sen kaipuun, mikä vihloo sinä päivänä, kun puukkoaan ei voi enää pyyhkäistä housuun ja seinät kaatuvat päälle. Mutta nyt, minä olen vapaa, ja lennän. MIkä riemullinen yö.

Kunnioituksesta kaikkia Suomen kartantekijöitä kohtaan, isäni nuoruusvuodet mukaanlukien, herkistyin tämän uuden uutukaisen kolmiomittaustornin huipulla. Vuoteen 1986 asti, jolloin digitaaliset mittauslaitteet syrjäyttivät perinteiset, on maamme kartoittu näistä torneista käsin. Ja koska mittauksessa käytettyjen kolmiopisteiden tuli näkyä pisteesta toiseen, oli torneja rakennettava tiuhaan.  Yhden tornin eliniäksi on arveltu viitisentoista vuotta, ja torneja parhaimmilaan on ollut käytössä 2000 samaan aikaan. Kaikkiaan niitä Suomeen on tiettävästi rakennettu 4000, ja ensimmäiset 1860-luvulla venäläisten topografikkojen toimesta. Joskin, sitä ennen jo 1700-luvulla rakennettujen tornien - Struven ketjun avulla saatiin selville maan pinan muodot. Ettei mitään turhaa touhua nuo kolmiomittaustornit! 

Tervetuloa Kaunispäälle, kello on 02.49 ja kaikki hyvin!

Katso nyt, mä olen nääääin kiltti, joko saan juosta porojen perään!? Joko joko joko?

Hilla löysi geneettisen perimänsä, eikä tahdo voida ymmärtää, miksei saa sitä toteuttaa. Siellä on siis poro. Ja suomenlapinkoiran tehtävä on ollut paimentaa poroja ja vahtia kotaa.

Toinen Suomen pystyssä olevista ja kiipeämisen kestävistä kolmiomittaustorneista Kaunispäällä. Toinen löytyy Korpilahdelta Oravivuorelta, ja sekin on uudisrakennus vuodelta 1998. Muistatteko, kun metsät tuntuivat olevan niitä täynnä?

Erähenkisen karavaanarin unelmatie, Kaunispää, Saariselkä.

Lienevätkö siskon tai lankomiehen.

Aurinko nousee 7. elokuuta klo 03.53 Kaunipäällä.

Matkaa oli kuitenkin jatkettava, sillä ihmismieli on arvaamaton. Niin paljon kuin rakastin tunturissa olla, ja niin hyvä kuin siellä olisi nukkua ollut, tiesin, etten olisi siellä aamulla halunnut herätä pääsemättä sinne sisään. Yön taika oli yön taikaa, yön valo ruokki sitä,  ja erämaa alkoi silloin heti auton ovelta. Aamu ja päivä ovat aina raadollisemmat, ja eräma oikeasti niin kaukana. Ne Altain siniset vuoret, ne, mitkä niin vaivoin, jos koskaan ovat saavutettavissa. Ne, mitkä karkaavat kauemmas, sitä mukaan kun niitä lähestyt. Ne ne minut pakottivat jatkaman matkaa, ja onneksi mieheni oli asiaa kohtaan myötämielinen.

Jos kerran yön valvoo, kannattaa siitä nauttia.

Ei karhua, ei ahmaa, ei kettua kärppää eikä edes tärppää. Mutta keijuja sitäkin enemmän.

Kauneinkin yö päättyy aikanaan, tämän joen jälkeen löysimme sen mitä etsimme, rantaleirin Ukonjärven rannalla, emmekä olleet pahoillamme, ettemme vieläkään olleet Jäämerellä.

Pieni matka pohjoiseen, osa 3, täydennetty painos!

3.päivä, maanantai 5.8, Seitenjärvi, Hyrynsalmi -  Peräposiontie 1680, Kemijärvi

Kolmannen aaamun maisema aamiaispöydästä, Seitenjärven taukopaikka.

Maaningan jälkeen maisema muuttui uudelleen; vesistöt lisääntyivät ja pellot kävivät pienemmiksi,talot harvemmiksi, oli lähes erämaisen kaunista. Jännää on ajatella, miten erilaisissa ympäristöissä samam maan sisällä elämme! Kuinka paljon se, missä ja minkä ympäröimänä asumme, vaikuttaa siihen, minkälaisia meistä tulee? IIsalmi ja Kajaani jäivät jo taakse, muistui mieleeni maakuntalaulujen lapsuusvuosien ehdoton suosikkini Nälkämaan marssi, "Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, jylhien järvien loiskintaa....meidän on uudesta luotava maa..."
Ihmettelemme, miksi niin harvoin ajelemme näitä teitä.

Pohdimme myös sitä, olemmeko tietoisesti valinneet hitaaan ja viipyilevän tavan edetä, vai ovatko pysähdyspaikkamme ja ajamiemme teiden levollisuus vaikuttaneet jo mieleemme niin, että koko matkan teemaksi näyttää muodostuvan "Hiljaa hyvää tulee". Vastausta en tiedä, mutta tämä tuntuu nyt oikelta tavalta kulkea. Se näyttää tarkoittavan suuresti myös sitä, että yöpaikkojen valintaan kiinnitetään erityisen suurta huomiota. Ei riitä se, että ikkunoista näkyy vesistö, paikassa täytyy myös olla sitä jotakin.
"Sen jonkin" on nyt erityisesti yöllinen tunnelma Seitenjärven taukopaikalla, mikä korvaa myöskin auton toiselle puolelle jäävän asvalttikentän. Toisaalla taukopaikkaa reunustaa upea, luonnontilainen  Seitenjärveen työntyvä "erämaasaareke" suopursuineen, käkkärämäntyineen ja kapeine hienoine hiekkarantoineen. Ilta eli yökävelyllä koiran kanssa nautimme järveltä nousevasta usvasta, sinesestä valosta ja taianomaiseta tunnelmasta, koko maailma on yksin meidän, vaikka alueella nukutaan jo kahdessa asuntoautossa. Aamulla tiedän äärimmäisen selkeästi miksi olen yöihminen, mutta nautin suuresti pitkän pitkästä aamu-uinnista kirkkaassa hiekkapohjaisessa padotussa järvessä.

Hyrynsalmella osataan ottaa rannat kaikkien käyttöön.

Tämän hyrynsalmelaisen kävelyreitistön löysin muuten sen mainion maisemassa kävelevän googlemapsin ukkelin avulla. Reitti löytyy kääntymällä etelästä tullessa sillan jälkeen vasemmalle ja heti sen jälkeen oikealle.

Silloilla on luiskat polkupyöriä ja lastenrattaita varten. Jotain tällaista kun saisimme Piikkiönlahden rannoillekin!

Niin, onko nuoriso erilaista eri paikoissa!

Nyt, niin kuin matkustaessa toisinaan muulloinkin, täytyy olla erityisen tarkkana, jotta ymmärtää saavansa jotakin, eikä menettävänsä paljon. Koska olemme edelleen matkalla kohti Jäämerta, sivuutamme Hiidenportin kansallispuiston, Ulvinsalon luonnonpuiston, Kuhmon, Hietajärven ja Kuivajärven vanhat  vienalaiskylät sekä koko mystisen itäisen rajaseudun. Me emme menetä niitä, vaan saamme Hyrynsalmen puiset kävelyreitit rantakosteikoissa, Hiljaisen kansan Sotkamossa sekä Kiutakönkään putouksen Kuusamossa, Oulangan kansallispuistossa. Emme siis myöskään menetä Jyrävää, Myllykoskea emmekä Hossaa. Emmekä Vienan Karjalaa rajan takana. Ehkä näihin tilanteisiin pätee se kokemuksesta oppimani viisaus, että jos ohitat ( isoa) autoa vilkkaaalla moottoritiellä, älä vilkuile sivuille, katso ainoastaan suoraan eteen päin, sillä se on ainoa tapa selvitä tilanteesta. Mutta pahus kun menin ostamaan uuden kartan seudusta. Puolen Suomen yleiskartasta ei paljoa sivuille vilkuiltaisi:)

Hiljaisesta kansasta olen vuosien saatossa nähnyt lukuisia kuvia, ja miettinyt, että näyttäähän tuo vinkeältä, mutta eiköhän se riitä, kun olen kuvan nähnyt. Nyt kuitenkin, kun tajusin miten liki reitttimme tuota Reijo Kelan rakentamaa tilataideteosta kulkee, alkoi mieleni askarrella aivan uudella lailla. Mitä jos kuitenkin, ehkä sittenkin haluaisin. Ja tunne voimistui niin, että ääntä oli pakko kuunnella, ja reitiä taas uudelleen rakentaa. 1200 variksenpelättiä pellolla, miltähän se livenä näyttää.

Keitä ovat nuo kaikki, tuo omituinen porukka, kasvot kaikilla tielle päin. Mykistävä näky, niin mykistävä, että sitä täytyy hetki syrjässä sulatella, ennen kuin uskaltaa joukkoon astua.

Keitä te olette, te hiljainen väki! Naisiako kaikki? Miksi ette saa suutanne auki, vaikka selvästi teillä olisi asiaa, painavaa asiaa. Saman asian puolesta, perheväkivallan uhrejako, vaiennettuja, pelolla ja vihalla täytettyjä? Kukaan ei usko, kukan ei kuule, on turha avata suutaan kun on kuitenkin näkymätön. Mutta yhdessä kaikki, yhdessä te olette näkyviä. Sota-orpoja, insestin uhreja, vainottuja ja kiusattuja, pakolaisia, kukaan ei usko tarinaanne, kukaan ei puolusta teitä. Kauhusta mykkinä, tuskalla täytettyjä, näkymättömiä. Mutta yhdessä näkyviä. Kukaan ei voi olla teitä huomamatta, rinta rinnan samaan suuntaan. Mikä voima.

Miehiäkin joukossa. Ja lapsia. Ihmisiä joilla on persoona. Erilaisia, samanlaisia, yksilöitä. Vanhoja kalsareita, siivousmekkoja, kotitakkeja, pupupyjamia, suomiverskoja, sairaanhoitajia. Peruukkeja, iltapukuja, sinapinkeltaisia teepaitoja, lepattavia lahkeita ja kerhomekkoja. Aurinkolasit ja mummon yöpaita. Alas valahtanut hame, vanhan miehen henkselihousut ja liian piukka kotelohame. Joku kontallaan suossa, toinen polviaan myöten uponnut.
Menetettyjä unelmia, särkyneitä sydämiä, väsymystä, pettymystä, jäetetyksi tulemista. Tässäkö se oli. Eikö muuta tule. Missä on elämäni, kuka sen vei, eihän se edes alkanut, ennen kuin tuhoutui. Miksi kävi näin, odotin muuta, aivan muuta. Eikö kellään ole vastausta! Etekö kuule!

Ai niin, ettehän te kuule, en minäkään kuule, ei kukaan kuule. Olemme mykkiä, olemme kasvottomia, olemme sydämemme menettäneitä. Emme aavistaneet, että näin voi käydä. Miksei kukaan kertonut!
Lapsi itkee ääneti, nuori käpertyy ahdistukseensa, vaimo huokaa hiljaa, vanha mies kuihtuu kalpeana pois. Mitä on elämä.

Mutta mitä nyt, helmat heiluvat, ryhti on hyvä, kaikilla suunta sama! Kretuliinia, aniliininpunaista, silkkiä ja samettia. Käsilaukku olkapäällä, hartiat ylväät, henkselit suorassa. Noiden läpi paistaa valo, sisällä niillä on ristit. Muttei naamaa. Niitä on lisää, ja lisää. Ovat menossa kaikki, samaan suuntaan, onkohan niillä asiaa? Kukkamekko ja kiharat, naiset pillerihatuissaan, ryhmä lapsia pyhäpuvuissa parhaissaan. Mikä teitä liikuttaa, antaa voimaa, vie eteenpäin? Hei minne menette? Aurinko paistaa, nianen suossakin seisoo ryhdikkäänä, pystypäin. Mikä voima teillä on, mikä voima meissä on!
Olin yksi teistä, olen yksi meistä, saame voimaa toisistamme, me olemme jotain. Emme yksin, emme hylättyinä, emme kärsivinä. Vaikkei meillä olekaan kasvoja, eikä ääntä, meillä on sielut sisällämme ja sama suunta, kaikilla. Elämää kohti, yhdessä, pysty päin!

Lapset kuin keijut, odottavat toisiaan, oletteko valmiit, joko mennään.

Ja joskus mietin, vielä eilen mietin, eikä riitä, että tästä on nähnyt kuvan.
Syön lettuja ja juon kahvia, Hannu kantaa ne minulle, ja antaa minun istua ja olla. Lopulta on lähdettävä, karistettava kaikki pois päältään vaikkei haluaisikaan, ja jatkettava matkaa. Pystypäin.
Matka jatkuu huomenna, ja toivottavasti joka päivä siitä eteenpäin.

http://www.suomussalmi.fi/matkailija/kayntikohteet/muut_nahtavyydet_ja_kayntipaikat/hiljainen_kansa











Huomaan päässeeni takaisin tähän hetkeen, kun alan pyhistä puheista huolimatta (=ei ahnehdita liikaa, jotta ehditään nukkua ja levollisuus säilyy) laskea Hossan Värikalliolle poikkeamiseen kuluvaa aikaa, mutta inhorealistisuuteen taipuvaisen mieheni mielestä se retki ei mahdu samaan päivään Kiutakönkään kanssa. Ikävää realismia, eihän kello ole kuin puoli seitsemän, eikä Kiutakönkäälle matkaa sataakuuttakymmentä kilometriä enempää, eikä Värikallio-retkikään ihan puolta päivää veisi.

Ruka-tunturin pilkahdellessa näkökenttään unohdan Värikalliot, ja käymme mieluisaan muisteluun; sitä, miten hyytävän talvisen hiihtovaelluksen teimmekään näissä maisemissa helmikuussa 1985 ei väsy helpolla miettimään. Karhunkierrosta ei ollut kukaan tainnut sinä talvena edellämme hiihtää, sillä ainuttakaan latua ei ollut. Pakkasta koko viikon -30 astetta ja ajoittain enemmänkin. Kämpät olivat siis umpijäisiä, alkoivat lämmetä aina siinä vaiheessa, kun teimme lähtöä uudelle päivätaipaleelle, eikä avantoja ollut eikä niitä saanut jäähän hakattua, joten kaiken ruoka-ja juomaveden sulatimme lumesta.

Hiihdimme pari päivää vinoissa rinteissä satojen myrskyn kaataminen täysikokoisten puunrunkojen yli, ja se pätkä, minkä luulimme olevan juhlaa, kelkkauraa piktin sujuttelemista, olikin heitelty salakavalasti jäkälää täyteen porojen ruoaksi, mikä muutti tietenkin sujuttelun äkkipysähdyksiä täynnä olevaksi töksähtelyksi. Mutta me selvisimme siitä, ja nautimme siitä, ja raahasimme vielä mukanamme kahta teini-ikäistä pieksämäkeläistä partiopoikaa mukanamme, (sen useampi ei ollut mukaan uskaltanut ilmoittautua), eivätkä hekänsaaneet siitä suuria traumoja. Voi veljet ja siskot, jospa vielä jonain talvena...

Melojille tiedoksi, Kiutakönkään koskiluokitus 5-6 eli hengenvaarallinen. Tiettävästi muutama suomalainen sen on hengissä kuitenkin selvittänyt.

Kiutakängäs on osa Suomen todennäköisesti tunnetuinta vaellusreittiä, Karhunkierrosta, mutta putous on helposti saavutettavsissa myös kävelemällä vain kilometrin verran itään Oulangan kansallispuiston opastuskeksuksen pihasta lähtevää polkua. Elokuun alkupuolella  klo 22.10 retkensä aloittavillekin riittänee vielä valoa ilman otslalamppua, mutta oli se kai hyvä, että Värikallion jätimme tältä päivältä pois:)

Kiutaköngäs ei oikeastaan ole yksi yksittäinen vesiputous, vaan usean sellaisen sarja. Noin 200 metrin matkalla Oulankajoki putoaa osin kapeahkossa rotkossa 14 metriä alas, ja ennen varsinaisen putouksen alkua joki sekä kuohuu, että on häkellyttävän tyyni ja rauhallinen. Ihasteltavaa on siis enemmän, kuin vain yhden näköalapaikan verran.

 Polku Kiutakönkäälle on minun makuuni vähänkin liiankin leveä ja hyväkuntoinen, mutta joki ja ikimetsät ohjaavat katseen polulta pois, ja erämaatunnelmaan voi tuolla pätkällä jo virittäytyä, mutta viimeistään särmikkäillä rantakallioilla suoraan kosken yläpuolella hihkuessaan, sekä putoussarjan alapuolisen ison suvantolammen rannalla nuotiolla nautiskellessaan voi tuntea olevansa yhtä luonnon kanssa. Veden pauhu peittää muiden, seudulla kenties samanaikaan olevien ihmisten äänet, ja näissä paikoissa maisema on niin luonnontilainen, kuin vain voi olla. Meidän, ja kaikkien muiden kansallismaisemista kiinnostuneiden onneksi 50-
luvulla käydyssä "koskisodassa" luonto voitti, ja Oulankajoen kosket jäivät rakentamattomiksi, ja alue sai vihdoin kansallispuistostatuksen, mitä jo 1800-luvun loppupuolella olitin ehdotettu.

http://www.luontoon.fi/retkikohteet/kansallispuistot/oulanka/Sivut/Default.aspx

Luontokeskuksen pihasta lähtevät polut, silelä on vessat ja kahvila ja iso pysäköintialue, mutta yöpyminen on kiellettyä. Tutkimusasemaa vastapäätä löytyy kuitenkin leirintäalue, ja metsätien varrella sopivia pistoja omien polkujen suosioille.

Polku Kiutakönkäälle on pääosin hyvin helppo kulkea.

Monen kenkäparin tallomaksi joutunut juurakko onkin muodostanut itsestään meille taideteoksen ihailtavaksi! Turvalliset kulkureitit on köysillä reunustettuja, niiden sisältä kaioille menijän täytty luottaa jalkoihinsa ainakin hitusen.

Tyyntä ennen myrskyä...

Kiutaköngäs tulee saamen sanoista keävngis = köngäs = iso vesiputous, ja giuhta = syvä, rotkomainen laakso. Melko osuvainen nimitys!

Anssi Tikanmäki; Kiutaköngäs
 http://www.youtube.com/watch?v=PO_FrqvHcWs