Alkusoitto - Vaikka jäljet peittyvät hiekkaan, jäävät ne sieluun

Blogin nimi vain pulpahti mieleeni eräänä alkuyönä, saunan jälkilämmöissä, antaessani alitajunnan vapaasti vaeltaa. Kenties nimi ei kuitenkaan ollut sattuman kauppaa, sillä lähes saman tien havahduin huomaamaan, että olemme harvinaisen tunnollisesti noudattaneet tuon vanhan arabialaisen sanonnan "Karavaani kulkee ja koirat haukkuu" filosofiaa käytänössä läpi koko yhteisen elämämme. Vanhojen, siis vanhojen vanhojen, yltäpäältä remontoitavien puutalojen ja nelipäisen lapsikatraan lisäksi elämämme on täyttynyt matkoista ja retkistä, lähelle ja vähän kauemmas. Emme ole tehneet mitään "niin kuin kuuluu tehdä", eikä tästä blogistakaan siis tule mikään "näin matkustat oikein blogi", vaan toivon mukaan runsas kokoelma tuokiokuvia erään perheen tavasta kulkea ja katsella maailmaa, karttoja, vinkkejä ja valokuvia unohtamatta.

Aikoinaa meidän odotettiin asettuvan lasten kanssa aloillemme, mutta me veimme heitä ahkiolla niin tunturiin kuin Etelä-Suomen soille ja telttailemaan kanssamme yhtä lailla Norjaan, Liesjärvelle kuin pitkin poikin Ranskanmaata. Ensimmäisen auto-teltta-matkan tärkein varustus oli leikkikehä, ja tuolla samaisella matkalla vietimme erään yön Bordeauxin sosiaalihuollossa, ja kuapungin huorat pitivät vauvastani huolta käydessäni suihkussa. En tosin tuolloin vielä tiennyt tuota, vaan luulin heitä matkailijoiksi, niin kuin automurtoamme selvittänyt poliisi oli antanut ymmärtää.
Nuoruusvuosien Siperian- ja Kiinan junailun jälkifiiliksissä teimme interreil-matkan Sisiliaan ja Tunisiaan yhden vauvan kanssa "kun kahden kanssa ei sitten enää voi", kahden pienen kanssa Portugaliin ja Ranskaan kun "kolmen kanssa ei sitten enää voi" ja kolmen alle kouluikäisen kanssa Espanjaan ja Sisiliaan "kun sen kerran voi näköjään tehdä". Ja vaikka laholla, asuntolainalla ostetulla ja matkan jälkeeen samalla hinnalla myydyllä vaunulla, kolmen alle kouluikäisen kanssa, kolmen kuukauden talvimatka 30 000 markan budjetilla ei olekaan mahdollinen, me kuitenkin halusimme yrittää. Ja arvatkaa mitä, se oli mahdollista!

Meillä ei koskaan ole ollut navigaattoria, emmekä juurikaan yövy matkailuautolla leirintäalueilla, mutta ilman kompassia ja otsalamppua lähdemme tuskin minnekään.  Matkoistamme valtaosa on tehty hyvin marginaalisella budjetilla, emmekä kymmeneen ensimmäiseen lapsiperhematkavuoteen käyneet monessakaan maksullisessa paikassa. Vasta kolmannella Barcelonn vierailulla oli varaa mennä eläintarhaan sisälle, sen edustan mammuttipatsaiden tutkimisen lisäksi. Matkamme rakentuivat pitkään ja pitkälti vain elämisestä vieraissa, kiehtovissa paikoissa ja paikallisten ihmisten elämän seuraamisesta ja luonnossa liikkumisesta, emmekä koskaan ole etsineet varsinaisia "lapsiperhekohteita". Olemme sen sijaan esimerkiksi kävelleet läpi koko Barcelonan, kaupunkiin olymppialaisia varten maalattua sinistä maraton-viivaa seuraten, aina Montjuicin kukkulalle asti. Yksi lapsi rinkassa, toinen rattaissa ja kolmas sekä kävellen että rattaiden astinlaudalla seisten.  Norja on kulkenut rinnallamme uskollisena sivujuonteena 
vuodesta toiseen, ja toiminut myös tiukkojen aikojen halpamatkakohteenamme, sillä siellä, varsinkaan Pohjoisessa, ei ole kukkaroa koettelevia houkutuksia, vaan takuutuote Luonto on aina  siellä ja siten miten pitääkin.






















Sisarrustensa hurjista pikkulapsi-ajan matkoista kateellisen, suoraan asuntovaunuun kannetun kuopuksen ei tarvinnut kauaan olla kateellinen, sillä vaunuaikamme jäi kiihkeäksi mutta lyhyeksi, ja kaipasimme kohta jo suurempaa vapautta; sitä, että kulkineen voi pysäköidä minne vain, matkan varrelta osuneille markkinoille tai kaupunkien sydämeen, eikä vuoristoisia ajoreittejä miettiessään tarvitse huolehtia teiden soveltuvuudesta vaunulle. Kun unelma, asuntoauton hankinta, ei taloudellisesti  ollut mahdollista, siirryimme useammaksi vuodeksi telttailun ja vuokratalojen mielenkiintoiseen maailmaan. Nuo vuodet sekä ruokkivat seikkailun tarvettamme että antoivat suloisia maistiaisia vieraassa maassa asumisesta, ja viimeksimainittuja makupaloja olemme edelleen nautiskelleet usena vuonna toscanalaista joulua keskiaikaisissa kukkulanpäällyskylissä viettäen.
Oletteko muuten ajatelleet, että samaistuminen paikalliseen elämään voi huipentua tunteeseen mikä syntyy viedessäsi roskapussin "omalla kotikadulla" sijaitsevaan roskikseen pimeässä lämpöisessä kesäyössä!

Onnistuttuamme viimein hankkimaan asuntoauton talvella 2006, jouluisen, Sisiliaan tehdyn vuokra-auto-koematkan ja rankan syöpävuoden päätteeksi, on matkustamisen tahti vain kiihtynyt. Kuoleman hipaisu nosti elämän halun ja riemun ällistyttäviin sfääreihin, ja alkoi poistaa viimeisimpiäkin  mutku ja sitku-ajattelun rippeitä. Jos ei ole mahdolista muuttaa vuodeksi Afrikkaan, lähdetään sinne sitten kahdeksi kuukaudeksi asuntoautolla, eihän Suomessa ole koulupakkoa vaan opiskeluvelvollisuus. Jos ei mahdollisuus olla nyt niin kauaa poissa kotoa ilman lapsia, että ehtisi kävellä koko Espanjan poikki Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreittiä, kävellään sitten viimeiset 340 kilometriä. Jos ei yrittäjänä ole mahdollisuutta vuoden yhtämittaiseen vuorotteluvapaaseen, pidetään niitä vapaita aina silloin kun se ikinä on mahdollista, joka ainoa vuosi. Ja tätä rataa. Tehdään niitä haaveita todeksi sellaisina, kun ne se nyt on mahdollista. Muuten saattaa käydä niin, ettei niitä ole koskaan mahdollista toteuttaa minkäänlaisina. Rahaa ei oikein jää pankkiin, mutta ovatpahan lapset oppineet, että ihmeellisiä asioita voi tehdä, jos tarpeeksi niihin uskoo. Vaikka pyöräillä halki Euroopan sen tavanomaisen automatkan sijaan:)