Ekaa kertaa

Ekaa kertaa  

Jossain puolalaisen maaseudun uumenissa pysähdymme rekkaparkille yöpymään. Ilmassa on dieselin käryä ja lehmien hajua. Maissipelto heiluu hiljaa pimeässä illassa ja asvaltista huokuu menneen päivän paahde. On täysikuu ja sammakot kurnuttavat hurjina lammessa huoltoaseman takana. Kuopuksemme huokaa hiljaa ihastuksesta, ja toteaa ääneen, että nyt tuntuu lomalta.

Tämän hetken, ja ekan leirintämatkailukertamme välissä on vuosia vierahtänyt ja lapsia siunaantunut. Välineet ja varusteet ovat vaihdelleet, mutta innnostus päästä matkaan, ja matkasta aiheutuva mielihyvä eivät sitä ole tehneet. Satakoon matkalla vaikka jääpuikkoja, ja elettäköön matkaan pääsyn vuoksi puurodietillä kuukausi, reissuun on päästävä ja elo reissun päällä on juhlaa ja seikkailua, sellaista, mikä ruokkii mieltä ja sivelee sielua. 

Minua pyydettiin kirjoittamaan jotain jotain matkailusta. Vaikka jotain, mikä rohkaisisi lukijoita lähtemään itsekin reissuun. Ja aikani pähkäiltyäni, päätin kirjoittaa peloista, epäluuloista ja haasteista, joita ekoilla matkoillamme kohtasimme. Ai miksi ihmeessä?

Matkaan.

Eletään kesää 1988. Avioliittomme on lähes nelivuotinen, esikoisemme kahdeksan kuukauden, ja allamme pieni työsuhdefarmari, lastattuna vaellusteltalla, leikkikehällä ja trangialla. Olemme saapuneet Eurooppaan komeasti laivalla, suoraan Helsingistä Saksaan, sillä alle 26 vuotiaina saimme matkan kansipaikoilla järjettömän halpaan hintaan kansainvälisellä nuorisokortilla. 

Olemme matkalla kiertämään ympäri Ranskanmaan, mutta olen esittänyt miehelleni toiveen maanvaihdosta, mikäli kapeat keskiaikaiset kaupunkien kadut (mitä opaskirjojen mukaan maa on täynnänsä) alkavat liikaa ahdistaa.

Alamme tuohon muuten niin kiehtovalta kuulostavaan maahan pääsyä kuitenkin epäillä, sillä Saksan moottoritiet ovat mystiset. Juuri kun olemme oppineet hakemaan kartasta kaukaa tiemme varrella olevan ison paikkakunnan nimen, ja ymmärrämme seurata opasteista sitä, se katoaa tyystin, ja kyltteihin vyöryy toinen toistaan vieraampia paikannimiä, eikä kohteestamme ole enää mitään tietoa! Missä välissä olisi pitänyt kääntyä liittymästä ulos, eihän sellaista edes ollut, ja jos oli, ei siinä mainittu kaupunkiamme. Ja kun aikamme epätietoisina ja rystyset valkeina ajamme, ilmestyy kaupunkimme nimi kyltteihin, aivan kuin tyhjästä nousseena. Ja tätä jatkuu niin kauan, kunnes maan raja vaihtuu, kadottaen vähänkään tutun kielen, ja saamme arpoa vauvalle pullon täytteeksi milloin piimää, milloin jugurttia, minkä hedelmänpalaset ikävästi tukkivat tutin reiän.

Ranskaan.

Ranska on kaunis, kapeat kadut eivät ahdista, ja kierrämme sen rannikkoa myötäillen alas Pyrenneille, josta ponkaisemme keskeltä ylös ja Pariisin kautta takaisin Saksaan. Syömme isoista kattiloista simpukoita ranskanperunoiden kera, lettuja juustolla ja kinkulla ja fondyytä trangialla leirintäalueen nurmikolla. Haistamme meren vuorovesineen, tarvomme lumessa vuorten rinteillä, kuljmeme luolissa ja kanjoneissa, näemme Eiffeltorninkin, mutta miksi ihmeessä kaupat, uimalat, turisti-infot ja ravintolat ovat kiinni silloin, kun niitä normaalisti ihmisen on tapana käyttää, keskellä päivää siis. Ravintolassa saattaa nähdä henkilökunnan syömässä, mutta ovea ei avata, vaikka kuinka koputtaisi. Suututtaa. Kaikkien muiden palveluammattien edustajat lienevät lähteneet lomalle, sillä niiden ovilla riippuvissa kylteissä lukee ”Ferme”. Se saattaisi tarkoittaa maatilaa tai muuta vastaavaa, eikö?

Suljettujen ovien turhautumasta huolimatta elämä jatkuu muuten mallikkaasti. Leirintäalueelle saavuttuamme pystytämme leikkehän, vuoraamme sen pohjan avaruushuovalla, ja auringon paistaessa kiinnitämme sen laitaan ison avatun sateenvarjon paahteelta suojaamaan. Vauva kehään omaan vapauteensa lelujen kera, ja me vanhemmat rauhassa teltan pystytykseen ja ruoan laittoon.

Bordeauxissa ohjelmistoon tulee ennalta suunnittelematon muutos; autoomme on kaupunkikävelyn aikana murtauduttu. Mitään ei ole varastettu, sillä kamera ja passipussit ovat koko ajan kaulassamme, ja retkikamppeet eivätkä vauvan varusteet rosvoa ole kiinnostaneet. Sotku on kuitenkin melkoinen, olo häväisty, ja vakuutuslaitosta varten vaaditaan asiasta poliisin selvitys.

Laitoksella vierähtääkin pitkä ilta, minkä päätteeksi käy ilmi, ettei kaupungissa ole leirintäaluetta ja kaikki hotellit ovat täysiä, seudulla pidettävän konferenssin vuoksi. Olemme tunteja sitten saaneet tulkiksemme ajokorttiasioitaan hoitamaan tulleen englannintaitoisen miehen, joka yhdessä poliisien kanssa paneutuu hoitamaan yöpymis-ongelmaamme, ja heureka, he keksivät paikan, mikä kuulema majoittaa pulaan joutuneita matkailijoita, ja meidät luvataan opastaa perille.

Naisille ja miehille on omat osastonsa, mutta mitäs tuosta, tämä ei edes maksa mitään. Hakiessani tyhjää sänkyä vauvalle ja itselleni, ihmettelen hieman aukkoja pienten huoneiden väleissä; ovet puuttuvat tyystin, mutta nukahdan hyvillä mielin, aamulla on mielenkiintoista jutella muiden matkalaisten kanssa, ja kuulla heidän kokemuksiaan. Harmikseni kukaan ei aamulla puhu englantia, eivätkä naiset muutenkaan vaikuta aivan perus-turisteilta, mutta hyvin ystävällisesti he hoitavat vauvaani, jotta saan käytyä suihkussa.

Aamiaisella tapaan Hannun, joka nauraen kertoo nukkuneensa sadan kovaa kuorsaavan miehen kanssa suuressa salissa, siivoojien katsoneen häntä(kin) inhoten, ja paikan olevan Bordeauxin Sosiaalihuolto. Vauvaani ovat siis hellästi hoitaneet kaupungin huorat ja Hannua valvottaneet alueen pultsarit. Ja tämän kirjavan seurakunnan keskellä juomme nyt maitokahvia valtavista kulhoista, ja noukimme patongin paloja ämpäreistä, minkä jälkeen eilinen tulkkimme tulee viemään meidät autokorjaamolle, missä automme siivotaan, ja ikkuna teipataan, ja eämä jatkuu siitä, mihin se eilen jäi. Paitsi että jotain on sisällämme muuttunut.

Eteenpäin.

Kulkurin loputon vietti vie kulkijaa eteenpäin, ja alamme oppia maailmaa. Ferme tarkoittaa yksinkertaisesti ”kiinni, suljettu”, siesta on aina kuulunut ja tulee kuulumaan Etelä-Eurooppalaiseen (osin myös keski) kulttuuriin, pidimmepä siitä tai emme, ja saksalainen moottoritielogiikka aukenee lopulta meillekin. Kykymme havainnoida pieniäkin vivahteita kasvaa samaa tahtia, mitä matkailun perusrutiinit tulevat tutuiksi. Luulemme olevamme jo melko kokeneita konkareita, kunnes huomaamme aloittavamme yhtäkkiä alusta, olemme uuden ekan kerran edessä, nyt paljon ensimmäistä ekaa kertaa avuttomimpina, kädet levällään, mieli täynnä tuhansia osin jäsentymättömiä kysymyksiä, ja rinnassa pelonsekainen uteliaisuus.

Usean vuoden jahkailun jälkeen halu olla rohkea voittaa vatsassa vellovan epämääräisen pelon, ja Venäjän viisumit pannaan hakuun. Pelko pilkotaan palasiksi kaivamalla mössöstä esiin täsmäkysymyksiä, joita on mahdollista käsitellä. Kuten, a) mistä siellä saa juomakelpoista vettä, entä suihkuvettä auton tankkiin

b) missä siellä uskaltaa yöpyä, entä pysäköidä päivällä retkien ajaksi c) mitkä tiet ovat ajokelpoisia d) miten voi saada viisumin ilman ”kutsujaa” eli ilman etukäteen tehtyä majoitusvarausta ja miten kaikesta muusta paperisodasta selviää ja e) ei oikeastaan olekaan enempää varsinaisia kysymyksiä, joten nyt on pitäydyttävä noissa neljässä, jottei homma leviä taas käsistä.

Uusinta.

Ja uskotteko, tulimme tasan kaksi viikkoa sitten Vartiuksen raja-aseman kautta takaisin Suomeen viikon kestäneeltä Venäjän reissulta, enkä ole vieläkään toipunut siitä. Ja tuskin koskaan toivunkaan, toivottavasti en, sillä niin riemullinen oli tuo kokemus. Saada tuntea seikkailu, hypätä tuntemattomaan ja selviytä siitä! Voittaa pelkonsa, ja huomata, että suljetunkin rajan takana asuu ihmisiä, jotka hymyilevät, uskovat huomiseen, ovat uteliaita ja avuliaita.

Kaikkiin kysymyksiimme ei löytynyt vastauksia ennen lähtöämme, mutta yhtäkkiä meidät ikään kuin ympäröitin kaikkialta satelevilla neuvoilla ja avulla, löytyi puhelinnumeroja hädän hetkiksi, sanakirjaa, tullilappuja suomennettuina, viime hetken vinkkejä rajan tuolta puolen ja tuttavan tuttavia jakamaan kokemuksiaan.

Saamamme odottamattoman ystävällisyyden meitä kantaessa, teemme matkaa ratkoen haasteen kerrrallaan, joka päivä uuden. Yövymme Laatokan ja Äänisen rannoilla, Suomen vanhalla rajalla, Syväriläisen luostarin muurin kupeessa, huoltoasemilla Rukajärventien risteyksessä ja Kostamuksen kaivoskaupungin kupeessa sekä pienessä kaukaisessa Vienanmeren rantakylässä. Tankkaamme Aunuksen kaupungin pumppukaivosta automme vesisäiliön, saamme kielipuolina näyteruoat ravintolan annoksista, ja kaupasta vitosen kanisterit juomavettä. Lauantain ratoksi tyhjennämme automme polttoainesäiliöstä sinne dieselinä tankatut bensat sadalla eurolla ostettuihin pieniin kanistereihin, ja seuraavan yönä automme alla makaa Hannun seurana kolme amisautoilija-poikaa liekinheittimen kanssa sulattamassa jäätynyttä harmaavesisäiliötä kolmesataa vuotta vanhan puukirkon kupeessa. Sunnuntain kävellen olisit jo perillä-tiet irrottavat vessakasetin, mikä vuotaa jonnekin, saaden sen päällä olevan sänkymme haisemaan pissalta, ja rajavartiomies käännyttää meidät kello puoli kolmelta yöllä, ja käskee ajamaan takaisin 30 km päässä olevaan Kostamukseen. Maanantaina Kuhmossa näemme kyltin ”Kostamus”, ja lähes leijumme; me olimme juuri tuolla!

Ekan kerran jälkeen ei mikään ole enää ennallaan. Peruuttamaton askel on otettu, mutta jokaisella kulkijalla on valta ratkaista se, mihin suuntaan maailma nytkähti. Mikä näyttelee pääroolia, mikä sysäytyy sivuosaan. Ihanaista on huomata se, että elämä kantaa ja asiat järjestyvät. Ja mitä olisi kiikkustuolissa makeampaa muistella, kuin kesää, jolloin asuttiin tietämättämme ranskalaisessa sosiaalihuollossa, tai syksyä, jolloin puolet venäläisen kylän pojista makasi automme alla liekinheittimen kanssa!

(Julkaistu Satakunnan karavaanareiden aluelehdessä joulukuussa 2013, mistä johtuen en kirjoita niiiiin pitkään kuin muuten saattaisin kirjoittaa..merkkimäärä siis oli rajoitettu:))