Kuutamomyrskyn mietteissä, Pyhärannan Rihtniemessä ja Laitilan Hautvuorella

Mistä ihmeen syystä tämä kuva ei tule blogiin oikean värisenä, tämän juttu olisi se, että Hannu ja Hilla ovat mustia silhuetteja, maasto myös, ja vain taivas on värillinen!???

Siitä on nyt tasan viikko, kun mieheni sanoi, että jos vielä viikon päästä tahdot, niin lähden mukaan. Silloin seistiin metsässä, oikein sankassa suuressa metsässä, ja kuunneltiin meren kohinaa. Myrsky oli selkeästi laantunut, mutta rantakallioilla sai silti käyttää kaiken tahdonvoimansa ja reisilihaksensa, jottei tuuli vienyt mennessään, ja tasapainoilu isoilla rantajärkäleillä vaati melkoisesti tarkkuutta. 

Vaikka oli pimeä, meren kuohunan näki ja koki vahvasti; valkoiset vaahtoavat vaakaraidat vyöryivät säännöllisen epäsäännöllisesti kohti rantaa, ja murtuessaan sopivan lähellä rantaviivaa, heittivät tonneittain hyistä vettä yltympäriinsä, enempien ihmisten puutteessa tyrnien ja kallioiden päälle. Piposta ja hupusta huolimatta pää tahtoi jäätyä, ja viima tunkeutui tuulenpitävän asun alla lämmittävän villakerraston väleihinkin, mutta huisaa interaktiivista näytelmää ei olisi malttanut jättää kesken. Kohina ja pauhu veivät mennessään, kaikki muu unohtui, oli vain hetki tässä ja nyt, puhdistava ja energiaa antava.

Kuvat eivät suostu olemaan sellaisia kuin ovat, tämä , kuten muutkin merikuvat, on tumma, ja puiden varjot näkyvät kuutamo-aalloissa vahvoinana....blogi muuttaa kuvat hailakoiksi ja oudoiksi, en olisi tällaisia laittanut näytille...???

Vihitynmaan ringillä, minne meri vielä mäntyjen lomitse näkyy, on luonnollista kuulla myös sen pauhu, mutta puolen kilometrin päässä, umpimetsässä, se tuntuu taianomaiselta. Täysikuu kuusten takaa idässä, rantaan iskeytyvät aallot mäntymetsän takaa lännessä. Jatkuva taukoamaton pauhu, rannasta loitotessaan aaltojen irrottamien kivien helinä ja kolina, musiikkia metsän ja meren täydeltä, forte fortissimo, tämän vahvempaa ei voisi olla.

Museoviraston kertomaa: ”Vihitynmaan rinki tai Piispanrinki nimillä tunnettu kivekehärakenne sijaitsee Rihtniemen länsirannalta noin 130 m itään, matalan kivikkoisen kangasharjanteen itälaidalla. Jouko Voionmaa tutki paikkaa vuonna 1955, jolloin todettiin, että sisempi kivikehä on ollut suorakulmainen ja sisämitoiltaan 2×5 m ja ilmeisesti pienen rakennuksen perusta. Ulompi kehä on lienee ollut 8-kulmainen ja halkaisijaltaan 12 m. Mahdollisesti se on keskiaikaisen kappelin paikka, vaikkakaan mitään ajoittavaa ei ole löydetty. Paikkaan liittyy tarinoita piispasta, jonka alus haaksirikkoutui. Tarinan mukaan kolme avuksi tullutta paimenta hukkui ja piispa hautasi heidät kivirakenteeseen. Joskus pispana on mainittu Henrik, joskus Arvid Kurki. Noin 400 m pohjoisluoteeseen sijaitsee pieni kallioniemi nimeltään Piispanniemi.” 

Jos olisi makuualusta, heittäytyisin pitkälleni kuun valaiseman metsään, ja kuuntelisin konserttia silmät kiinni. Jos olisi makuupussi, jäisin yöksi, juuri siihen, ilman telttaa. Nyt ei ole, istumme siis kannon nokassa, enkä osaa sanoin selittää sitä maailmoja syleileävää tunnetta, mikä täyttää mieleni ja sieluni. Niin kuin aina kuutamolla luonnossa, tunnen suurta turvallisuutta ja yhteyttä koko maailmankaikkeuden kanssa, ja nyt kun metsään yhtyy vielä meri, on kokemus erityisen syvä. Tajuan, että vaikka elementeistä puuttuu tuli, ei nuotio enää mahtuisi tähän hetkeen -, liian monta vahvaa aistiärsykettä veisivät toinen toisiltaan kärjen, tilan, rauhan. Ei olisikaan enää mahdollisuutta levollisuuteen.
Olen siis vain tässä, enkä kaipaa mitään muuta, minä onnellinen.

Kun nyt, kotipihan tyynessä hiljaisessa alkuyössä, saunan tummasta syleilystä virkistävän kylmän paljun kautta kuljettuani, nautin vanhan kotikoivun takaa paistavan, lähes puolittuneen kuun huikeasta valosta, ja varpaiden kipristelystä huurtuneella nurmikolla, en ihmettele viikon takaista hurmostani. Kun luonnon valttikortteihin yhdistetään salaperäinen, mahdollinen muinainen hauta ja vanha Linnavuori luolinen ja shamaanikallioineen, mikä muu olisi muka mahdollista, kun tajuta tuollaisena iltana, että Toskanan salaisuudet tulee olemaan ensimmäinen kirjani, ja sen "lopputyö" mennään tekemään tammikuussa Toskanaan, tarvittaessa myös maaliskuussa, vankan pohjan muodostuessa kuudesta siellä jo vietetystä joululomasta, ja niiden aikana metsissä vietetyistä tunneista!!!

"Toscanan salaisuuksia" ei ole tavanomainen matkakirja; se ei maalaile lukijalle sypressikukkuloiden kehystämien maisemien kauneutta, ei luetteloi kirkkojen ja museoiden taideaarteita eikä esittele ensimmäistäkään viinitilaa. Niiden sijaan se johdattaa lukijansa keskelle synkimpiä villisikametsiä,ohdakkeisia pellon reunoja ja huikaisevan kirkkaita vuorenhuippuja. Näistä maisemista nimittäin löytyvät Toscanan salaiset aarteet, etruskien elämästä kertovat luolat, haudat ja kallioon koverretut kävelyreitit, maan alta pulppuavat kuumat kylpyvedet, keskiakaiset pyhät paikat sekä uskomattomia yllätyksiä tarjoava rikas luonto, ja yltäkylläistä arkea elävät pienet kukkulanpäällyskylät, joissa puhelinyhteydet eivät ehkä toimi, mutta koko kylä esittää taivaallista joulunäytelmää roomalaisten vanhassa amfiteatterissa. Extroina mukana Unescon kulttuuriperintökohde Cinque Terren patikointireitti sekä pyöräretki Roomassa Via Glaudia Augustaa, kaikkien teiden esiäitiä pitkin. Sopii yhtälailla matkalle mukaan täsmäretkioppaaksi kuin nojatuolimatkailijan nautittavaksi. Lahjatoiveiden ykkönen jouluna 2014.

Jotain tämän kaltaista esittelytekstiä kirjalle pikaisesti kaavailin, ja haha, ennakkotilauksia toki otetaan jo vastaan :) :) 

Seuraava kuvakooste ei kuitenkaan ole vielä Italian Toskanasta, vaan Varsinias-Suomesta Laitilan Hautvuorelta, muinaiselta Linnavuorelta. Tekstin olen kirjoittanut Caravan-lehteen keväällä 2012. Pari sataa metriä autolta käveltyämme muuttuu maasto (nykyisen hakkualueen jälkeen) kuin taikaiskusta syvän vihreäksi, sammaleisen kumpuilevaksi ja oudon kivikkoiseksi. Vanhoja kaatuneita ja osin maatuneita puita, isoja muurahaiskekoja, kauas kurkottelevia kuusenoksastoja. Kallion tyvet kasvavat saniasia valtavina puskina, ja kallion laki on särkynyt suorakaiteen muotoisiksi metrien paksuisiksi paloiksi. Luolia on kallioden halkeamissa ja lohkareiden väleissä, isoja saleja ja kapeita tunneleita, ryömittäviä yhdyskäytäviä ja pieniä onkaloita. Ja lopulta, ennen kuin ehdin ajatella loppuun ajatuksen, "Vaun korppi puuttuu", leikkii niitä yläpuolellamme kaksin kappalein. Seudussa on jotain mystisen tuntuista, ja yhtäkkiä minun on helppo uskoa tarinat, joiden mukaan shamaanit ja tietäjät ovat käyttäneet Hautvuorta voimapaikkanaan.   Voimapaikkaperinteet vuorella ovat harvinaisen pitkät, sillä Hautvuori on Suomen vanhimpiin kuuluva linnavuori, jonka historia pakolinnana ulottuu pronssikaudelle yli kolmen tuhannen vuoden taakse, aikaan, jolloin vuori oli osittain meren saartama. Siitäkin vanhemmasta ajasta kertoo erään luolan lattian simpukka/mutapohja, minkä uskotaan olevan litoraalisen merenpohjan jäänteitä, n 6000 vuoden takaa.  

Hautvuorelle löydät kääntymällä 8-tieltä neljä kilometriä Laitilan eteläpuolelta Kusniin. KIlometrin Kusnin tietä ajettuasi käännyt vasemmalle Pirttikylä/Hautvuori ja noin puolen kilometrin jäälkeen jätät kulkineesi avokalliolle Hautvuoren pienen kyltin kohdalla, ja jatkat kyltin osoittamaa helppoa polkua perille, missä opastaulut kertovat sinulle paikan historiasta.

Nyt, kun olen saanut purettua ääneen sen valtaisan jännityksen ja hillittömän innostuksen, minkä vallassa olen ollut tuon kirjan keksittyäni, voin taas alkaa myös työstää loppuun Venäjän-matkaa, ja onpa minulla puolivalmiina pari Viron reissuakin. Slovenian pyöräretki odottaa purkua ja Pohjoisen reissustakin taitaa puuttua muutama päivä, ja keväinen pyöräreissu Saksa-Itävalta -akselilla asuntoautokohteineen....Kiitos siitä, että teitä lukijoita on ollut niin monta, on kiva tehdä blogia, kun sitä luetaan! Eli ilman juuri Sinua ei tätä olisi!

Asuntoautolla Venäjälle, syysloma 2013, osa 5, Petroskoi- KIvatsun putoukset - Rukajärventien ja Muurmanskin valtatien risteys

pe 18.10  Petroskoi - Kivatsun putoukset - huoltoasema Muurmanskin valtatien varrella, Rukajärventien/ Kostamuksen risteyksessä

Kun karavaanari saa suurkaupungissa  aamulla sängystään ihastella Äänisen rantoja, on elämä aika mallillaan!

Kuinka hiljainen voi olla yö lähes 300 000 asukkan kaupungissa, ja kuinka suuri voi hämmästys olla, kun hotellin ikkunattomasta amiaishuoneesta ulos astuessamme maa on valkoinen, ja samaa valkoista sataa suurina riekaleina taivaan täydeltä lisää, ilman mitään ennakkovaroitusta. Keltaisen ruskaiset koivut näyttävät eksyneiltä, koira riemuitsee, lapset ilakoivat, sorsat närkästyvät ja tuoreet morsiamet Leninin patsaan vartioiman ikuisen tulen äärellä käärivät turkispuuhkiaan tiukemmalle.

Petroskoi on Hannulle ja minulle yhtä kuin Äänisen rantoja seuraileva kilometrinen rantabulevardi, ehkä jopa  pöyhkeilevän pramea, muttei toisaalta kuitenkaan. Tytöille se on myös Lenininkadun kauppahallit, hillopurnukat ja maatushkanuket. Hillalle se on koirien, sorsien ja myyrien hajuja eläinlääkärin ekinokokkoositabletilla höystettynä. Kaikkea tätä seurailevat jähmeästi myhäillen Leninin lisäksi kaupungin perustaja Pietari Suuri satamaterminaalin lähellä, Terijoen hallituksen johtaja OttoWille Kuusinen rantabulevardin varrella, pikkuiseen keskustapuistoon ahdettu NKPn johtaja Juri Andropv, "veljekset" Marx ja Engel Kirovin draamateatterin aukiolla, unohtamatta täälläkään herra Pushkinia, venäjän kirjakielen isää arvollaan sopivalla paikalla kirjaston vierellä.

Ykskantaan Petroskoi on Äänisen aaltoja, mahtipontisia ja herkkiä rakennuksia, vanhoja karjalaistaloja, suuria masentavia kerrostalolähiöitä, hyvää ruokaa (Bistro Dejavuu Lenininkadulla) ja ystävällisisä, vähäeleisiä ihmisiä. Ja vielä kerran patsaita, ja Äänisen aaltoja. Laivaretken kiehtovalle Kizhin saarelle jätämme odottamaan tulevaa, ja Alenksanteri Nevskin kirkko hylätään viime hetken äänestyksessä, voiton viedessä "Näyttäkää meille Kivatsun putoukset valoisassa"- liike. Karjalan valtion kotiseutumuseo ja Petroskoin taidemuseo jäävät myös jonotuslistalle, mutta kello viiden ruuhkaan tutustutaan niidenkin edestä, jopa niin perinpohjaisesti, että Kivatsun putoukset valoisassa-liike ei saavutakaan päämääriään, vaan joutuu tyytymään otsalamppujen 300 lumenin keinovaloon ja kameran jalustaan puolen minuutin valoitusaikoineen.

Kuvat heittäytyivät blogiin täysin käänteisessä järjestyksessä, enkä aio valvoa niiden kanssa enää yhtään yötä. JOTEN, tähän maisemaan rantabulevardi päättyy, meidän yöpaikastamme, bulevardin pohjoispäästä katsottuna., matkustajasatamaan ja huivpuisoton.

Kizhin museosaarelle pääsisi tällä kapealla aluksella reilussa tunnissa.

Laivalla matkustaminen vaikuttaisi kovinkin vaaralliselta näillä vesillä/aluksilla?:)

Sanosiksää jottai? Jaa mitä Pena siit tykkäis? E mää vaa tiä. Älkää ny kaveri viittikö.

Eteläpäästä kohti pohjoista, hyvin tärkeä tieto:)

Jos ei asia vielä kaikille selvinnyt, olimme melko hullaantuneita Äänisen aaltoihin ja tähän rantabulevardiin:)

Halaa mua!

Nyt me tytöt lähdetään shoppailemaan!

Arvauskilpailu, kuka tunnistaa? Vihje, liittyy Terijoen hallitukseen....olemme lukeneet historiankirjoja reissun aikana aika lailla...:)...no, Otto Ville Kuusinen.

Tässä siis yöpaikkamme, hotleli Äänislinnan piha (sen nimen suomalaiset antoivat Petroskoille niden vuosien aikana, jolloin suomen sotajoukot pitivät kaupunkia hallussaan). Hinta n 5,5euron luokkaa. Ei sähköä tms, mutta valvontakameran edessä, eli respasta tuijotettiin meitä herkeämättä:)

Ikuinen tuli palaa vaisusti, mutta hääpärien suosimalta paikka vaikutti.

Lenin valovoo ikuista tulta aukion yli.

Lenininkadun keskivaiheilta.

Dejavuun jälkiruoat sulivat suussa. Koko aterian hinta neljältä n 25 euron luokkaa, sis. alkukeitot, ruoat, kakut, teet ja vedet.

Bistro Dejavuu tarjoilee venäläisvaikutteista herkullista ruokaa eurooppalaisessa ilmapiirissa.

Muistatteko aikaa, jolloin ilman Inturistia ei Neuvostoliittoon ollut mitään asiaa!

Samoja muotoja kuin Helsingissä.

Petroskoin pääkatu, Lenininkatu alkaa täältä, rautatieasemalta ja päättyy alas Äänisen rantaan.

Kello viiden ruuhkaa. Onneksi opettelimme sanan Muurmansk (tuo alempi), jotta emme eksy. Olemme siis tähtäämässä Muurmanskin valtatietä pohjoiseen, vaikkemme Muurmanskiin saakka tällä kertaa. 

Petroskoita ympäröivät melko ankeat lähiöt...

...kuin myös vanhat karjalaistalot.

Jänskä tapa toivottaa vieraat tervetulleiksi!

Suunta selvä.

Kaupungista poistutaan/sinne saavutaan sekalaisen puutaloalueen kautta.

Jotta matka etenee loogisesti, täytyy tässä vaiheessa todeta, että dieseliä on auton tankissa vielä kohtalaisesti, mutta ei missään nimessä riittävästi päivän tavoitteisiin nähden, hienot norjalaisten Statoilit  kaupungin laidalla päätetään silti jättää väliin sen ihmeen toivossa, että tänään, harmaana päivänä, ei pimeys laskeutuisikaan ajallaan, tai kartta näyttäisi Kivatsun paikan väärin, ja ehtisimme putouksille kuin ihmeen kaupalla valoisassa, sen ansioista, etttä EMME tankkkaa nyt. Ja tämä on yhteinen päätös.

Ihme ei kuitenkaan tapahdu, eikä venäläinen logiikka toimi, sillä futuum, alkumatkan ruskeista isoista hienoista englanninkielisistä Kivatu-kylteistä ei Kivatsun risteyksessä ole enää tietokaan. Olisimme saattaneet ajaa pitkällekin ohi, ilman kartanlukijan äärimmäisen herpaantumatonta tilannetajua ja kartan kyyrilisiin nimiin etukäteentutustumista...kissanhäntä ja niin pois päin....:)  Venäläisen logiikan mukaan kadeksan kilometrin ryntyntyntien jälkeen, saavuttuamme luonnonpuistoon rakennetulle puomille, minkä takana on pysäköintialue ja joitain muita turistin perustarpeita, joudumme ostamaan 4 euron hintaiset liput, saadeksemme kävellä katsomaan pilkkopimeitä vesiputouksia. Eikä muuten lipunmyyjäsetä ole poistunut kopistaan perjantai-iltana puoli kymmeneltäkään, kun me poistumme alueelta!

Annetaan akateemikko N.Ozeretskovskin nyt kuitenkin kuvailla Kivatsua kirjassaan Matkakirjeitä Laatokalta ja Ääniseltä vuonna 1788 :"Jo kauan ennen kuin olimme lähestymässäkään Kivatsua kuulimme koskessa virtaavien vesimassojen pauhun. Edessämme avautuvaan näkymään kuului joen poikki ulottuva, kooltaan valtava kivipaasi, jonka yläpuolella ovat kolme toinen toistaan korkeampaa putousta. Kahdesta ensimmäisestä, kivisten kaivantojen välissä olevasta portaasta vesi juoksee kolmanteen, josta se vuolaana ja vaahtoavana, rannalla olevat puut latvoihin asti kostuttaen syöksyy alavirrassa olevaan syvänteeseen. Edellä kerrotusta johtuen talvisaikaan puihin muodostuu suuria jääpuikkoja. Kevättulvien aikaan virtaus on niin voimakas että koskeen päätyneet tukit halkeavat kahteen ja useampaan kappaleeseen."

Aivan näin mahtipontista luonnonnäytelmää ei tämänpäivän kulkija saa valitettavsati enää kokea, sillä Suununjokeen on 1930-luvulla louhitti ylimäärinen uoma,jotta vedet pyörittäisivät Kontupohjan voimalan turbiineja, ja tämän myötä hävisivät joen korkeimmat putoukset, ja veden villi voima väheni myös Kivatsussa. Näyttävä tämä putous silti on, pimeälläkin. Suuren erämään, missä oikeasti nyt ollaan, tunnelmaa latistaa hiukan se, että perille pääsee autolla. Jos edes viimeinen kilometri pitäisi kävellä, olisi tilanne aivan toinen; matkalainen saisi tuntea sen huikaisevan tunteen, kun luonnosta löytää yhtäkkiä aivan erityisen aarteen!

KIvatsun putoukset Suunujoella. Korkeimman putouksen korkeus on reilut 10 metriä.

Putouksen kohinat korvissamme jatkamme matkaa, haaveillen heräämisestä Vienanmeren rannalla. Tämä yksi vuorokausirytmin sekoittaja sallittaiisin, sillä tarkoitus pyhittäisi tässä kohtaa keinot. Järki (väsymys) ja tunteet vuorottelevat, ja kartan merkinnät huoltoasemista eivät pidä paikaansa. Päädymme pienelle asemalle Karhumäen risteyksessä, ja hassua kyllä, sen kaikissa mittareissa on sama merkintä. Myyjä kuitenkin vakuuttaa Hannulle, että ykkösestä saa dieseliä (minulla on asiasta oma tulkintani), ja niinpä siitä tankataan (vaikka olenkin sitä mieltä, että ehkä kuitenkin kannattaisi ajaa Karhumäkeen etsimään toista huoltoasemaa, varmuuden vuoksi). Tankkaame kuitenkin. Ja vitsailemme hiukan siitä, että, jos diesel ei olisikaan diseliä, hajoaisiko auto heti käynnistyksen jälkeen.

Ei se hajoa, ja se kulkee eteenpäin.

Haen kartalta pieniä kyliä vaihtoehtoiseksi yöpaikaksi, mutta joko niitä ei ole, tai ovat harmittavaisen kaukana päätieltä. Lumi, mitä täällä on jo hyvin runsaasti, mietityttää; vaikka löytäisimme mukavan kylän, emme ehkä hangessa voi hyödynätä sen tarjoamia niittyjä , sillä vaikka vielä saisimme puskettua hangen läpi nyt, pitää aamulla päästä vielä poiskin. 

Jo ennen auton outoa nykimistä alamme kallistua huoltoaseman pihaan, ja Rukajärventien risteyksessä toteutamme aikeemme. Kurvaamme valoisaan nurkkaan, valvontakameran alle, väljät maisemat ikkunoista, ja lainaamme ristikkoavainta nastarenkaita alleen vaihtamaan tulevalle venäläiselle.

Hannu ostaa pullon vedenpoistaja-ainetta, sillä dieselissä on varmaan kosteutta. Aine auttaa varmaan yön jälkeen paremmin, sillä ilkeästi auto ei pysy tyhjäkäynnillä käynnissä, ollenkaan. 

Meillä on kuitenkin lämmintä ja valoisaa, suihkusta tulee kuumaa vettä ja takana on monivaiheinen, hieno päivä. Nukahdamme kuin tukit hiljaisen kotoisan huoltoaseman pihalla, lumihiutaleiden tanssiessa auton ikkunoiden takana, ja pakkasen raikkaan tuoksun tulviessa sisään, kun tapani mukaan haistelen sängystä käsin ilta-ilmaa.