Isoäidin terveiset!

Blogi on viettänyt täydellistä hiljaiseloa viimeiset kaksi vuotta, niin kuin tarkkasilmäisimmät lukijat ovat saattaneet havaita. Olen sinä aikana saanut joitankin viestejä, missä blogille on toivottu jatkoa, ja onpa pyydetty Etruskien mailla-kirjastakin täällä kertoilemaan.

Olen suuresti kiitollinen kaikista noista viesteistä, ja siitä, että teitä, rakkaat lukijat blogillani on ollut/on. Olen myös pahoillani tästä hiljaisuudesta, siitä, ettei minusta ole kuulunut pihaustakaan tätä kautta. No, en suunnitellut blogin jäädytystä, kuvittelin aina, että kohta kirjoitan, joten en koskaan kertonut, että enpä kirjoitakaan. Koska kuvittelin kirjoittavani. Ja sitä rataa.

Etruskien mailla ei ole enää vain haave, se on esikoiseni, 253 sivuinen upea kirja, mitä olen päässyt jo viisille messuille myymään ja minkä ansioista tulimme jopa kutsutuiksi Italian suurlähettilään residenssiin illallisille aika tarkalleen vuosi sitten. Koskaan ei siis tiedä, mihin kaikkialle polkut voivat johtaa! Ehkäpä jostain löytyy vielä väylä sillekin, että joku haluaa kääntää kirjan englanniksi ja tehdä siitä sähköisen version!

Etruskien maita tuntemattomille kerrottakoon, että Etruskien mailla- Polkuja Toscanan ja Lazion salaisuuksiin vie lukijan mm.etruskien hautoihin (kyllä, sisälle saakka), metsien keskeltä löytyviin keskiaikaisiin rauniokaupunkeihin, kuumiin luonnonlähteisiin kylpemään, esihistoriallisiin asuinluoliin, erakkomunkkien luolakirkkoihin, vuorenhuipuille ja meren rannoille. Kirjan 47:stä kohteesta suurin osa on Suomessa aiemmin julkaisemattomia, mukana 300 värivalokuvaa ja 50 karttaa, ajo-ohjeet, koordinaatit. Kirja siis vie suoraan kohteeseen jokaisen sinne haluavan, mutta tajoaa myös nojatuolimatkailijalle kiintoisan matkan sekä historiaan että nykyiseen Keski-Italiaan.

Kirjan jälkeisen levon aivoille soi pyöräretki Piikkiöstä Puolaan, ja samalla se toimi avauksena tämän hetkiselle, Löytöretkellä Baltian luonnossa-kirjaprojektille. Tämän kevään aikana julkaistavaa kirjaa varten olemme kävelleet Viron poikki 375km kolmessa viikossa viime helmikuussa sekä viettäneet puolentoista vuoden aikana kaiken mahdollisen (ja vähän mahdottomankin) ajan Viron, Latvian ja Liettuan luontoa tutkien. Kirjaan on siis tulossa kattava valikoima mielenkiintoisia luontoretkikohteita noista kolmesta Baltian maasta. Kattava sekä maantieteellisesti että laadullisesti - maita on koluttu niiden äärilaitoja myöten, ja luontoa jokaisen makuun, luolista ja vesiputouksista soihin, merenrantoihin, muinaislinnoihin, lintutorneista nuotiopaikkojen kautta syviin metsiin, sieltä kaupunkien laitojen lähiluonnosta sodan aikaisiin kulttuurijäänteisiin ja hiekkakivitörmiin, pyhiin puihin ja kirkkaisiin lähteisiin.

Kaiken tämän lisäksi minusta on tullut Suomen Tietokirjailijoiden jäsen, olemme käyneet Pietarissa tapaamassa uusia sukulaisia, saaneet ukrainalaisen vävyn ja tadadadaaaaa- olemme saaneet ylennyksen - Meistä on tullut Isovanhempia!!! Nykysisin blogia siis päivittää Isoäiti, Nonna, joka tekee retkiään Isoisän, Papan, kanssa, ja tämä toki näkyy retkien laadussa: ne muuttuvat koko ajan entistä hurjemmiksi :)

Tervetuloa siis mukaan, entinen, nykyinen ja uusi lukija, juuri Sinä!

Tällä viikolla, 13-15 tammikuuta 2017 meidät löytää Turusta Caravan Show-messuilta ja ensi viikolla, 19-22.1 Helsingistä Matkamessuilta, Iloisen Gorgon osastoltaiwww.iloinengorgo.fi

Tiedossa on makupaloja jo tehdyiltä reissuilta, tämän kevään vielä tutkittavaa Baltiaa ja kesällä suunnitelmissa  asuntoautoreissu Venäjän kautta Krimille (tyttären häiden kakkos-osa) ja sieltä Georgiaan. Minne matka jatkuu sieltä, jää nähtäväksi, sillä ihan suoraan mihinkään kriisipesäkkeeseen ei ola aikomusta astua. Jos rajaseudut ja Turkin pohjois-rannikko on silloin ok, olisi mielenkiintoista kiertää koko Mustameri.

Ps.Tuolta Iloisen Gorgon kotisivulta siis lisää Etruskien mailla-kirjasta!

Omaa tähteä seuraamassa

Istun jättimäisessä puisessa megafonissa kuusimetsän keskellä, Pähnin kylän laidalla, syvällä Viron Etelässä. Vappupäivän ilta on kääntymässä yöksi, ja metsä on pimeä ja hiljainen. Tähdet ovat kadonneet pilviin ja pilvi vuotaa silloin tällöin jokusen pienen vesipisaran, mikä tömähtää pehmeästi megafonin kattoon. Auringonlaskun kiihkeä, satapäinen lintukonsertti on ohi eikä tässä metsässä tänään karju ilves eikä ärise villisika, niin kuin eilen Elvassa. 

Väsyttää, mutta keho ja mieli ovat täyttyneet rauhallisesta, tyynestä energiasta, mikä kompensoi väsymyksen ja sekoittaa siihen virkeyttä. En kaipaa mitään, kaikki on täydellisen hyvää juuri nyt, untuvatakki päällä megafonissa maaten ja taskulampulla metsää tiiraillen. Viisi tuntia sitten väsytti, ja tehtävien asioiden paljous stressasi. Kohdalle sattuneen Otepään ja sen vappuillallisen jälkeen päätimme kuitenkin ehtiä kiertää kylää hetkisen ympäri. Infotalusta puhuttelivat linnavuori ja kivilabyrintti. Nyt mielessä tuikkivat vanhan naisen vilpittömät silmät ja innostunut mieli, energisoivan ja parantavan labyrintin tekijän meihin kohdistunut huomio ja lahjaksi annettu aika. 

Muinaisen pyhän hiidenmäen laidalla, Marialle omistetun kirkon kupeessa Ranskan Chartresin katedraalin (Marialle omistetun) lattiasta tutun labyrintin alkupisteessä energiani mittaa heiluvalla tai heilumattomalla härvelillä nainen, joka labyrintin on rakentanut. Hän antaa ohjeet miten toimia, ja lähtee sitten pois - tullakseen 500 metriä käveltyäni, kumpaakin aivopuoliskoani vahvistettuani ja enrgiaani lisättyäni, mittamaamaan energiani uudelleen. Näyttää pyhän lähteen pajujen alla, Kheopsin pyramidin suuntaisen voimapaikkansa, istuttaa kotaan ja sytyttää kynttilät ja kertoo unelmansa toteutumisesta, labyrintin kivistä, mitkä jokaisen kahden vuoden aikana paikalle itse kantoi. 77 vuotiaan naisen silmät tuikkivat intohimosta elämään, ja vielä hetki sitten minä emmin, haluanko käyttää iltani tähän!

Mitä enemmän olen uskaltautunut toimimaan sieluani kuunnellen, vaikka mieli vielä empii, sitä rikkaampaa elämästäni on tullut. Olen sanonut kyllä, vaikka pelottaa, mikäli sisältäni kuuluu päätöstä vahvistava kuiskaus. Tuo kuiskaus on tullut minulle  arvokkaimmaksi koko maailmassa - se kertoo kuka olen ja mihin menossa. 

Ilman tuon kuiskauksen kuulemista  olisin jäänyt paitsi sitäkin tietoa ja kokemusta siitä, että 53 vuotias kehoni kestää ja mieleni sietää 375 kilometrin kävelyn yli 20kg painoinen rinkka selässä läpi koko talvisen Viron. Ja siitä, ja kolmessa viikossa vaelluskodasta tulee koti, ja kotona hellan ääressä kaipaan nuotiolla ja risukeittimellä valmistettua yksinkertaista ruokaa. Olisin jäänyt myös paitsi muistutusta siitä, että viisi päivää peseytymättä on ihan siedettävää ja samoissa villaisissa alusvaatteissa voi mainiosti viettää kaksi viikkoa yötä päivää yhteen menoon. En tiennyt, kuinka paljon edelleen nautin haasteiden ratkomisesta, siitä, miten tulvan leventämän joen yli pääsee rakentamalla majavan kaatamista puista sillan tai miten paljain jaloin pikkuhoususillaan voi kahlata reittä myöten jäästä sulaneen, tien katkaisseen järven yli.

Löysin itsestäni sisua ja sitkeyttä kestämään jatkuvaa, kaiken kattavaa kosteutta, jäisiä, niljakkaita teitä ja polkuja, hankeen kätkettyjä kenkiin vettä työntäviä jättilammikoita ja jalan alla pettävää, jääpintaista raskasta umpihankea. Löysin myös sisältäni sen tytön, joka etsii aamulla keijuja niityltä saraheinämättäiden takaa ja pesee kasvonsa niiden juomalammikoissa. Se tyttö on myös rohkea ja nauttii ilveksen karjunnasta kodan lämmöstä käsin ja jatkaa matkaa susilauman jäljistä välittämättä. Tuo tyttö ei olekaan keski-ikäistynyt perheenäiti vaan seikkailija, joka elää itsensä kokoista elämää ja syö sunnuntain kunniaksi värikkäitä minilakuja!

Ryövärinluola, huikea elämys meren rannalla!

On hassua, että kohde, mikä sijaitsee alle puolen tunnin ajomatkan päässä kotoa, on saanut odottaa usemman vuoden sen tietoisesta havaitsemisesta lähtien, vaikka samana ajanjaksona on koluttu ahkerasti luolia, linnavuoria ja muita suomalaisen luonnon ihmeellisyyksiä aktiivisesti läpi, kaukaakin.
Suurin syy Ryövärinluolan hyljeksimiseen on kuitenkin ollut tietoisuus sen sijainnista; ahtaasti asutetun kesämökkisaaren keskusta ei ole tuntunut kiinnostavalta, kun tarjolla on ollut suurta luontoa ja väljyyttä. Hämäränä marraskuisena lauantai-iltapäivänä, kun kauas ei enää ehdi, annamme uteliaisuuden voittaa, ja suuntamme kohti Kuusistoa ja Rövarholmaa.
Sillä seurauksella, että nyt meillä on todellinen lähiseutuseikkailukohde, missä tullaan pistäytymään varmasti usein!

Meille on muodostunut käsitys, että saarelta ei välttämättä löydy autolle soveliasta parkkipaikkaa, jotenka jätämme sen suosiolla mantereen puolelle, Vuolahdentien ja Rövarholmantien risteykseen, missä postilaatikkorivistön vieressä on yleiseen pysäköintiin sopivaa tilaa parille autolle (myös asuntoautolle).
Kävelymatkaa täältä luolalle on kilometrin verran, ja tuntuu ehdottoman hyvältä ratkaisulta kävellä se, ja nähdä ja aistia kunnolla seutu, mitä ollaan tutkimassa.
Vanhojen tammien, niittyjen, punaisten torppien  ja perinteisten kesämökkien joukkoon on asettautunut arvokkaan oloista uudisrakennusta, ja pieni puusilta johdattaa havumetsää kasvavaan saareen, missä Rövarholmantieltä käännytään Ryövärintielle.
Ryövärintien t-risteyksessä, erikoisen hienojen portin-tolppien kohdalta käännytään oikealla, ja kohta näkösälle tulevan pienen hiekkakentän kohdalta voidaan nousta suoraan ylös kallioille, tai helpompana reittinä jatketaan oikealla metsään jatkuvaa tietä hetken verran, kunnes vasemmalle kohti kallioita kääntyy pieni polku.

Vuolahdentien ja Rövarholmantien risteyksen parkkipaikka. Muutama kilometri ennen tätä  on SFC-Kuusiston jäsenalue, joten vallan mainio retkikohde karavaanareille.

Sateisen syksyn päätteeksi kalliot ovat todella liukkaat, ja jollei ole tarkkana, liukuu jäkälämaton kanssa alas pitkän matkaa. Vaikka hetki sitten ollaan kuljettu keskellä tiheää asutusta, tuntuu maisema yhtäkkiä yllättäin hyvinkin erämaiselta. Kauniisti kaareutunut kelo, koskematonta metsää ja syvänvihreää sammalta. Kukkulan huipulta maisemat kauas saaristoon, eikä äänen pihaustakaan mökeiltä. Marraskuu tuntuu oivalta valinnalta tälle kohteelle!

Jännitys alkaa kihelmöidä, kun tajuan, että emme tiedä mikä meitä odottaa, mutta sen, mikä odottaa, on kerrottu olevan hienoa ja salaperäistä; luola, merelle avautuva rotko ja tarinat muinaisista merirosvoista.
Yhtäkkiä kallio edessämme repeää, ja polkumme jatkuu repeämän yli, pientä rotkon väliin kiilautunutta kiveä siltana käyttäen. Mutta hetkinen, varovainen kurkistus alas oikealla ja alas vasemmalla, ja sitten toteamus, tämän on oltava se, mitä etsimme!
Allamme lymyävä, maan pinnan tasolla hyvin kapea halkeama näyttää syvältä ja kiehtovalta sileäksi leikattuinen seinämineen, mutta se on varma, ettei alas pääse tästä.
Päätämme ylittää railon, ja lähteä seuraamaan sen reunaa alamäkeen, pudottautumispaikkaa sen syvyyksiin etsien.
Kun tarkoitukseen sopiva paikka löytyy, teemme kaksi havaintoa; kameran akku vilkuttaa tyhjää eikä vara-akkua löydykään repusta, ja että olemme kavunneet alas kohdasta, mistä rotkoluolaa pääsee kulkemaan kumpaankin suuntaan, kohti merta ja kohti kukkulan huippua.

Silta yli rotkom, alla on tyhjää monta metriä.

Tuolla pohjalla on etsimämme, mahtava merirosvojen rotkoluola!

Maan alle ykkösosuudelle. Koira ei ole ihan varma haluaako se tehdä yhteistyötä isäntäväkensä kanssa, mutta suomenlapinkoira ON sopeutuvainen!

Päätämme olla hermostumatta akusta, mutta toivomme sen rittävän edes muutamaan otokseen, ja suuntaamme ensin kohti merta, jotta ehtisimme nähdä sen valoisassa, toisen suunnan luolasta voi mainiosta koluta pimeälläkin.
Reittimme alkaa suuren lohkareen alitse pujottautumisella ja sen ykkösosuus päättyy sopivankokoisesta aukosta maan päälle putkahtamiseen. Väliin jää kapeita sileitä rotkomaisia osuuksia, pyöreitä ja ropolaisia luolan seinämiä, aukkoja taivaseen sekä haaste juuri ennen ylösnousua; kapea kallionreunama, mille itsensä pitää singota ja mitä pitkin, luolan toisesta seinästä kädellä tukien on edettävä suuaukolle. Tämä on ainoa kohta missä minua pelottaa, ja olen iloisen ylpeä selviydyttyäni siitä, mutta paluuta sitä pitkin en halua tässä vaiheessa ajatella...

Ykkösosuuden pelottavin kohta.

Kohti päivänvaloa.

Tuolta tullaan ulos ykkösosuutemme luolasta..

Kohta missä putkahdimme ulos luolasta, ei todellisuudessa ole maan pinnan tasolla, vaan syvänteessä, mistä voi kiivetä maan tasolle tai vaihtoehtoisesti jatkaa eteenpäin syvällä maan alla.
Maan alle meno tapahtuu suht pienestä aukosta, jyrkästi alaspäin, ja vaikuttaa siltä, kuin reitille olisi aseteltu kivilaattoja pystyyn, ja niitä pitäisi matalassa viettävässä tunnelissa ylittää edetäkseen jonnekin, mistä meillä ei ole tietoa.
Koelaskeutumisen jälkeen päätän, että reitin on oltava väärä, niin ahdistavalta se vaikuttaa. Päätämme tutkia tilannetta ulkokautta, ja tehdä uuden ratkaisun sen perusteella. Emme siis tiedä, onko tuo kapea luola ainoa mahdollisuus päästä merelle. Kuin emme sitäkään, johtaako se minnekään.

Niinpä ihastelemme hämärtyvässä illassa merta liukkaita kallioita varovaisesti alas taiteillessa, ja huomaamme hämmästykseksemme kesämökin katon lähes suoraan allamme. Samassa eteen avautuu avorotko, mikä johtaa suoraan merelle. Saniaisia ja jäkälää kasvava kallionpinta rakoilee ja repeilee kapein viilloin kaikkialla, ja rotkon se puoli, millä olemme, näyttää liian jyrkältä rantaan pääsyä ajatellen, eikä pystyseinäiseen avorotkoon ole alaspääsyä ilman köyttä (jos sittenkään), joten vaihdamme alkuperäiselle puolelle ja onnistumme pääsemään rantaan, ja rantakallion repeämää myöten rotkon suulle. Avot! Nyt ollaan siis merirosvojen apajilla!

Suuaukollaan rotkolla on leveyttä lähes pari metriä, mutta on helppo uskoa sen peittyneen pensaikkoon, mikä on antanut 1600-luvulla häärineille merirosvoille äärimmäisen käyttökelpoisen ja nokkelan suojan vetää nahkaveneet piiloon keikan jälkeen, ja pujahtaa itse luolan suojiin saaliin jakoon. Lieko vesiraja ollut silloin sen pari metriä ylempänä kuin nyt, että rotkoon on päässyt suoraan soutaen sisälle?
Me juomme rotkon suulla teetä, ja nautimme hetken mökittömän ylellisyydestä; täkäläisittäin harvinaisesta pienestä vapaasta merenrantakaistaleesta, ja marraskuisen kello viiden pimeyden vaalenapunaisesta vedenpinnasta.
Takanamme avautuvan rotkon takaseinämästä emme löytäneet aikuisen ihmisen mentävää aukkoa, jotta matkaa olisi voinut jatkaa siihen luolastoon, minne valumisen koin liian haastavaksi ykkösosuuden jälkeen. Koira ja pieni notkea lapsi liukkaassa asussa pääsisi läpi, me saatamme vain arvailla ovatko merirosvot jossain vaiheessa tukkineet tuon kulun, vai onko reitti aina ollut kulkukelvoton.
Tarinan, mitä totena kerrotaan, mukaan pääosin Lemun aukolla ankkurissa olleita laivoja ryöstelleet merirosvot pitivät luolia asuinpaikkanaan vuosikaudet, ja ryöstivät itselleen "vaimoksi" Satavan kylästä Suntin talon piian, joka synnytti merirosvoille luolissa kuusi lasta, jotka kaikki tapettiin, jottei vauvojen itku  paljastaisi piilopaikkaa. Eräänä jouluna rosvojen juotua itsensä humalaan, pääsi piika vihdoin pakenemaan, ja seutukunnan miesten yhteistyön ansiosta tuosta joulusta tuli merirosvojen viimeinen.
Tarina on hyvin mahdollinen, mutta vaikka olen hyvin herkkä erilaisten enrgioiden suhteen, ei luolissa ja rotkoissa seikkailu täällä tee yhätän häijyä. Joko paikan"paha karma"on puhdistunut, taikka sitten oma adrenaliini, mikä kohoaa korkeuksin paikan yleisen jännittävyyden ja hankalassa maastossa selviytymisen vuoksi, torjuu mahdollisen huonon ilmapiirin. Kaikin puolin virkeinä, innostuneina ja aistit valppaina jatkamme teehetken jälkeen matkaa takaisin ylöspäin, ohi vesirajassa olevan lukitun kaivon ja suojaisalle kallioterassille tuodun vanhan puusohvan.

Syvänne, mistä nousimme ykkösosuuden jälkeen ylös, kutsuu meitä vielä puoleensa, ja päätämme katsastaa josko väylä maan uumeniin olisi muuttunut vähemmän ahtaaksi ja epämukavaksi.
Miehen mielestä näin on ehdottomasti käynyt, ja lopulta sidon koiran puuhun (retken tässä vaiheessa se lienee jo tyytyväisempi tasamaalla) ja lähden miehen otsalampusta kajastavan valon suuntaan.
Vasta kun hän kertoo sivuluolassa sijaitsevasta geokätköstä, päätän luottaa siihen, että paikka on tarkoitetu muillekin kuin merirosvoille.

Tästä kolosta maan alle, ken uskaltaa...

Matka maan alle on aikamoista menoa, ja pitkään avoimempaan tilaan päästäkseen on ryömittävä vielä järkäleen alta. Tämä huikea luola päättyy siis merelle johtavaan avorotkoon, mutta on sen rotkon puoleisesta päästään muuten suljettu, korkeiden seinämien ja kivipaasien voimin toimiva luonnonvankila, minkä käyttämämme kulkuaukko on helppo tukkia ulkoa päin.

Uskokoon ken tahtoo, polku menee tuosta alas....

Täältä ylösnousu suo suurta tyydytystä, sillä siinä jotenkin tuntee oman voimansa, ketteryytensä ja vielä tarkkaavaisuutensakin; ei auta ponnistaa kiveltä seuraavalla ennen kuin on katsonut myös ylös, sillä ponkaistessaan päänsä yläpuolelle asettautuneissin kivenjärkäleisiin, on vaarassa menettää tajuntansa ja mitä sitten käy, en halua edes ajatella.
Koko reitillä , sen kaikissa osuuksissa on riittävästi tarttumapintaa, pieniä kivenkoloja tai halkeamia, mistä vetämällä saa itsensä hilattua eteen-ja ylöspäin, vaikka märkä kallio menoa yrittääkin hankaloittaa.
Tämän maan alle uskalluksen tuoma euforia on ahtaanpaikan kammoiselle niin suurta, että minulla on varaa kieltäytyä viimeisestä haasteesta; sen ensimmäisen laskeutumispaikkamme ylöspäin kiipeävän rotkoluolan loppupäässä odottavasta järkäleen alta ryömimisestä, missä kengät jäävät puristuksiin kiven koloon, ja lantion mahtuminen oikein päin ryömien on kyseenalaista. Pitkään harkittuani tulen siihen tulokseen, että sivuttain, kyljellään ylöspäin ryömimen metrin korkuisen töyrään yli likomärässä maassa ei ole sen vaivan arvoista, ja peräännyn alkupisteeseen, kiipeän ylös ja löydän miehen ja koiran rotkon pohjoisimasta päästä, mistä näköjään voi aloitta koko urakan.
Kyllä sen löytää vaikkei se juuri meteliä itsesätän pidä, jos tietää, mitä pitää etsiä.

Kallion päältä aukeaa pimeä saaristomeri, mitä Paraisten valot täplittävät. Yksinäinen vene näyttää leijuvan vetten päällä pitkän valojuovan päässä, mikä osoittatuu sen valojen heijastukseksi. Jossain paukahtaa ja sen jälkeen jatkuu maiseman yllä leijuva rauhallinen hiljaisuus. Meillä on kilometri pimeää tietä kerrata seikkailua, minkä noin sadan metrin mittainen rotkoluolasto tarjosi.
Elämä tuntuu upealta lahjalta, mikä on mahdollisuuksia täynnä.